Pääkirjoitus 3/2014

Samaan aikaan Pariisissa

Olen toiminut viisi vuotta Kuvittajien hallituksessa, joista kolme hallituksen puheenjohtajana.

Sinä aikana on ehtinyt tapahtua melkoisesti. On tehty ilmeenuudistus ja vietetty 10-vuotisfestivaalia. Eurooppalainen kuvittajien foorumi on kasvanut jäsenyyden arvoiseksi ja olemme piirtäneet järjestöämme Taiken jättimäiseen karttaan. Lisäksi yhteistyötä on lisätty muiden alan järjestöjen kanssa, josta osoituksena lehtemme yhteisnumero Grafian kanssa ja väliaikainen muutto jaettuun tilaan Sarjakuvakeskuksen kanssa. Puheenjohtajakautenani toiminnanjohtaja on vaihtunut jo kolmesti ja hallitus kertaalleen kokonaan. Saan varmaan anteeksi myöntäessäni rehellisesti, että siirrän tehtävän nyt mieluusti eteenpäin.

Aika ja asemani on tarjonnut minulle oivan kurkistusikkunan suomalaisten kuvittajien kenttään, mutta myös muiden eurooppalaisten järjestöjen toimintamalleihin. Kokemus on kasvattanut ylpeyttäni järjestömme olemassaolosta ja sen nuoresta historiasta. Mikään ei ole enää itsestään selvää. Ei myöskään kaiken jatkuminen. Päinvastoin − vain muutos on pysyvää.

Jatkuvaa liikettä on myös kuvittajan ammatti. Jos joskus uneksin, että piirustustaito toimisi kuin VIP-passi, niin siitä olen jo kuoriutunut todellisuuteen.

Kuvittajan työssä paras kombinaatio syntyy siitä, kun lahjakkuus ja kehitetyt taidot osataan yhdistää itsensä markkinointiin. Itse kuulun niihin, joilla iskee angsti oman osaamisen tai onnistumisen esiintuomisesta. Sosiaalisen median arkipäiväistyessä olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, että oma-aloitteista markkinointia suurempi merkitys tekijälle itselleen on palautteessa. Palautteen saaminen kun on yksi työmme emotionaalisesti tärkeimmistä osatekijöistä, mutta vain asiakkaalta vastaanotettuna se on usein joko liian niukkaa tai muuten… noh, vääränlaista. Allekirjoitan tässäkin kyllä kulttuurieroja.

Yksi kuvitus jonka olet myynyt kangaskassiin printiksi voi ilahduttaa juuri nyt jonkun pariisilaisen nuoren naisen päivää. Hän haukkaa palan muffinia kahvilassa ja ottaa kuvan kassista sopivaksi katsomaansa taustaa vasten. Onnistunut värien leikki − ja hän twiittaa kuvan nimesi kera ja lisää perään #fabillustration.

Positiivinen palaute, vaikka pienikin, motivoi oppimaan lisää, kehittymään, etsimään ja löytämään. Kun sinnikkäästi opettelee käyttämään netin tarjoamia määrättömiä mahdollisuuksia, ei kuvittajakaan ole työssään enää yksin. Ellei niin sitten erityisesti halua.

Eili-Kaija Kuusniemi

Pääkirjoitus 2/2014

Muumien taiteellinen arvo kunniaan

Tässä numerossa sivutaan kahdessa artikkelissa Tove Janssonin satavuotisjuhlavuotta. Sekä Ateneumin juhlanäyttely että siihen linkittyvä elämäkertakirja alleviivaavat, että läpi uransa Jansson halusi korostaa olevansa nimenomaan taidemaalari eikä kuvittaja. Näyttelyn avajaisissa todettiin, että näytteille haluttiin nimenomaan maalauksia, eikä “aina vaan niitä muumeja”.

Muumit tunnetaan laajasta oheistuoteimperiumistaan. Voitaisiinko muumeja kuitenkin tarkastella muutenkin, kuin vain kaupallisuuden kautta? Onko ne pakko nähdä arvokkaammaksi leimatun maalaustuotannon vähempiarvoisena vastapoolina, vai voitaisiinko lopultakin arvioida Janssonin ansioita kuvataiteilijana nimenomaan hänen kuvitustöidensä kautta?

Maalauksissaan Jansson seurasi eri vuosikymmenten muotivirtauksia. Eniten hän teki impressionismiin kallistuvia töitä, myöhempinä vuosina hän kamppaili tuodakseen mukaan abstrakteja elementtejä. Mutta siinä missä Janssonin maalaukset ovat hivenen pidättyväisiä ja persoonattomia, hänen kuvitustyönsä on tehty suvereenilla itsevarmuudella, vapautuneesti, mielikuvituksekkaasti ja vahvan omaperäisesti. Janssonin Muumi-kuvitukset ovat oman alansa kansainvälistä huippua. Niissä hän ei jäljitellyt muita, vaan toimi itse suunnannäyttäjänä toisille.

Onko todella niin surkeasti, että Jansson ei itse osannut arvostaa sitä, mikä hänen omassa tuotannossaan oli kaikkein arvokkainta? Se ei olisi alalla poikkeuksellista − ei Suomessa, eikä kansainvälisesti. Monet klassikkokuvittajat päätyivät alalle sattumalta, elätellen toiveita maalarin urasta, mutta päätyen loistamaan kaupallisilla töillä, jotka alun perin oli tehty vain hanttihommina leivän hankkimiseksi.

Vuosikymmeniä sitten kuvitukset nähtiin galleriataidetta vähäpätöisempänä. Parilla viime sukupolvella on kuitenkin ollut tilaisuus oppia näistä ennakkoluuloista eroon. On kovin valitettavaa, jos vielä tänäkin päivänä pitää vanhakantaisen asenteellisuuden nimissä väheksyä kansainvälisen tason huippukuvittajan töitä, jotta maalaustaide yhä saataisiin nostettua keinotekoiselle jalustalle niiden yläpuolelle.

Jyrki Vainio

Pääkirjoitus 1/2014

Arvaamattoman arvokas palaute

Kun jo edesmennyt Aku Ankka -piirtäjä Vicar vieraili ensimmäistä kertaa Suomessa, hämmästyin melkoisesti hänen reaktiotaan, kun menin esittelemään hänelle itseni. Sanoin, että vaikka hän ei ehkä sitä muistakaan, olin lähettänyt hänelle kirjeen paria vuotta aikaisemmin.

“Aah, rakas ystävä!” hän huudahti – ja halasi minua. “Kirjeesi merkitsi minulle todella paljon: mieleni teki näyttää sitä kaikille ystävilleni, laittaa se kehyksiin seinälle!”

Pohdin ihmeissäni, että nämäkö nyt ovat niitä kulttuurieroja: chileläinen räiskyvä latino-temperamentti kohtaa pohjoisen viileän pidättyväisyyden. Ei kai nyt yksi kirje, sinänsä vielä aika vähäinen, voi merkitä noin paljoa. Varsinkaan tuollaiselle kansainvälisesti julkaistulle tekijälle. Hänhän saa varmasti säkeittäin ihailijakirjeitä.

Vai saako? Mietin asiaa tarkemmin. Tämä oli vielä aikaa, jolloin Disney-piirtäjät työskentelivät pääosin anonyymisti: tekijöiden nimet selvisivät vain asianharrastajille, julkaistuihin töihin niitä ei merkitty. Ja lisäksi: Disney-sarjakuvia lukevat pääasiassa lapset, jotka eivät vielä ole ihan fanikirje-iässä.

Puhumattakaan siitä, että Vicar asui Chilessä ja hänen yleisönsä Pohjois-Euroopassa. Kyllä hän oli aivan tosissaan: hän oli siihen mennessä kuullut palautetta töidensä lukijoilta hyvin harvoin. Sen hän todisti sillä, että kykeni siteeraamaan tarkasti, mitä olin kirjeessä sanonut.

Tapaus opetti minulle, että ei koskaan kannata kainostella antaa tekijälle palautetta tämän töistä – etenkään positiivista sellaista, vaikka se tunnetusti onkin meille suomalaisille hankalaa. Sillä koskaan ei voi tietää, kuinka paljon se merkitsee myös vastaanottajalle.

Kuvittajien tapaamisissa on usein harmiteltu palautteen puutetta töistä. Vuosikymmeniä alalla toimineet ovat joutuneet tuntemaan, että työt vain katoavat kuin musta aukko ne nielaisisi: ne lähtevät maailmalle ja sen jälkeen niistä ei kuulu pihaustakaan. Ajan myötä uhkana on, että itsekin alkaa epäillä, onko niillä mitää merkitystä.

Tässä numerossa käsitellään julkisen palautteen, kritiikin merkitystä. Pienenä avauksena tähän alamme julkaista säännöllistä kritiikkipalstaa. Vastaavaa soisi näkevänsä muuallakin: lehtien kulttuurisivuilla kuva-alan kritiikit ovat käyneet harvinaisiksi, netissä ne ovat muutaman yksittäisen blogistin varassa.

Mutta kannustan kaikkia lukijoita myös aktiivisempaan henkilökohtaisen palautteen antoon. Jos vastaan tulee joku kollegan tekemä työ, joka miellyttää silmää, kertokaa siitä hänelle. Kannustava palaute ei tee hyvää pelkästään yksittäiselle tekijälle – se on hyväksi koko alalle.

Jyrki Vainio

Pääkirjoitus 3-4/2013

Ennnakkoluulottomat tilaukset ovat itsetunnon merkki

Kuvittaja-klubilla harmiteltiin kerran sitä, että kuvittajilta ei juuri koskaan tilata abstrakteja töitä. Jos tilaaja haluaa osoittaa erityistä kokeellisuutta ja ennakkoluulottomuutta, työn kuvitus saatetaan kenties tilata joltain taidemaalarilta – sen sijaan, että työn laveat parametrit olisi annettu jonkun kuvitusalan kokeneen ammattilaisen hyödynnettäväksi.

Tässä numerossa kerrotaan kahdesta kuvittajasta, jotka ovat saaneet tehdä rohkeasti kokeilevia töitä perinteisen piirrosalan ulkopuolella. Ralph Steadman on kuvitustöiden lisäksi saanut tehtäväkseen muun muassa lavastus- ja puvustussuunnittelua balettiin. Joost Swarte on tehnyt mitä erilaisimpia töitä kuvallisen ilmaisun hyödyntämisessä tilasuunnittelussa, lasimaalauksista museon näyttelyiden narratiiviseen suunnitteluun ja aina kokonaisen teatteritalon arkkitehtuuriin saakka.

Edesmennyt ministeri Max Jakobson kuvaili englantilaista yhteiskuntaa huomauttamalla, että luokkaerojen ylläpitämisen ei aina tarvitse tapahtua torjunnan ja sulkeutuneisuuden kautta: “Siellä omaa ylemmyyttä pidetään niin itsestään selvänä, että on varaa olla kaikkia kohtaan ystävällinen.”

Samalla tavoin on osoitus tilaajan vahvasta itsetunnosta uskaltaa antaa ennakkoluulottomia toimeksiantoja. Ralph Steadman nousi tunnetuksi räävittömänä pilapiirtäjänä, joka pilkkasi esivaltaa suoraan päin naamaa. Kuitenkin niin pönäkän perinteinen instituutio kuin Englannin kuninkaallinen baletti tilasi häneltä suunnitelmia. Baletti luotti vahvasti itseensä. He tiesivät oman asemansa säilyvän, vaikka suunnitelmat olisivat kuinka räväköitä.

Peräänkuuluttakaamme siis tilaajilta lisää rohkeutta hyödyntää kuvittajia myös tavallisimpien toimeksiantojen ulkopuolella.

Rohkenetteko kuvitella suomalaista kuvittajaa suunnittelemassa jotain julkista rakennusta?

Jyrki Vainio

Pääkirjoitus 2/2013

Kopioija leikkii kovin panoksin

Eräs amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä ärtyi, kun huomasi nuoremman tekijän jäljentäneen hänen piirrostaan lähes viiva viivalta. Nuorempi tekijä totesi, että kyseessä oli ollut vain “kunnianosoitus” vanhemman veteraanin työlle. Veteraani tuhahti, että hänen aikanaan kunnianosoitus ei ollut sama asia kuin läpipiirtäminen valopöydällä.

Kevään aikana on laajasti kommentoitu kohua, jossa Marimekon kuosi paljastui suoraksi kopioksi ukrainalaisen taiteilijan työstä. Moraalinen tuomio on selvä: kaikki taiteilijat ottavat töihinsä vaikutteita toisilta tekijöiltä, mutta toisen teoksen suora kopioiminen on väärin.

Luulisi taiteilijan ammattietiikan osaavan varoittaa plagiointia vastaan. Mutta on myös muistettava, että puhuttaessa taideteollisuudesta asiaan liittyy omantunnonkysymysten lisäksi myös paljon kovemmat, seurauksiltaan paljon tylymmät seikat: juridiset vastuut ja raha.

Arkkitehdit ovat korvausvelvollisia suunnittelemiensa talojen rakennusvirheistä. Monet rakennuttajat eivät suostu edes palkkaamaan arkkitehtia, ellei tällä ole vastuuvakuutusta tätä korvausvelvollisuuden riskiä kattamaan. Onnettomuuden sattuessa korvaussummat voivat kuitenkin olla niin valtavan isoja, että yksittäisen ihmisen on niitä mahdoton kattaa. Arkkitehtiperheissä tiettävästi joudutaankin mahdollisesti pohtimaan, olisiko perheen omaisuuden parempi olla puolison nimissä – koska jos jotain sattuu, se tietäisi muuten, että kaikki menee.

Arkkitehtien huolenaiheena ovat konkreettiset, fyysiset asiat rakennuksissa. Mutta samanlaisiin tilanteisiin voidaan päätyä myös tekijänoikeuskysymyksissä. Kun aletaan puhua korvausvaatimuksista kansainvälisten suuryhtiöiden sarjassa, niin yhtä lailla silloin puhutaan rahasummista, jotka ylittävät yksittäisen tekijän talouden kantokyvyn kevyesti.

Taiteilija saattaa oman taloudellisen tulevaisuutensa typerään vaaraan, jos asettaa itsensä alttiiksi tekijänoikeudellisille korvausvaatimuksille. Kun työnteon välineinä kuitenkin ovat tiilien ja laastin sijaan viivat paperilla ja pikselit näytöllä, riskitekijöitä luulisi olevan huomattavasti helpompi väistää.

Jyrki Vainio

Pääkirjoitus 1/2013

Tietokone – taidekone?

Joitain vuosia sitten oli valintaraadissa, jossa valikoitiin töitä suuresta kuvitusmäärästä. Ensimmäisessä karsinnassa selailtiin alustavasti kiinnostavia töitä lähempään tarkasteluun.

Muistan, että jo tässä raakkausvaiheessa jatkosta meinasi karsiutua eräs teknisesti taidokas piirros. Kun kysyin perusteita tälle valinnalle, vastauksena oli yliolkainen kohautus: “Se nyt on tuommoinen tietokonetyö.”

Huomautin, että eihän se tietokone ole mikään automaatti, joka itsestään tekee hienoja kuvia – vaan työkalu, jonka käyttämiseen tarvitaan yhtä lailla taitoa kuin kynän ja paperin käyttöön. Etsinnöistä huolimatta kun tietokoneesta ei kuitenkaan ole löytynyt sellaista taikanappia, jonka painalluksella hyvät kuvat syntyisivät omia aikojaan.

Tämä paljasti jotain siitä kulttuurisesta murroksesta, jonka digitekniikoiden yleistyminen on aiheuttanut. Eräs tuttavani huomautti, että kun kotitietokoneet aloittivat maailmanvalloituksensa 80-luvun alussa, ne kuvattiin aikakauden elokuvissa lähes taianomaisen mystisinä laitteina. Kun tietokoneet kerran pystyivät niin moniin uudenlaisiin asioihin, vietiin tämä sitten mielikuvissa melkein yliluonnollisiin ihmetekoihin asti.

Kuvantekemisen osana tietokone on jo enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta edelleen huomaa, että monet kuitenkin vielä joutuvat käymään keskustelua omasta suhteestaan siihen. Mitä tarkoittaa kuvan tekeminen koneella, mitä tarkoittaa sen tekeminen käsin?

80-luvulla oli muodikasta tehdä käsin kuvia, jotka jäljittelivät aikakauden varhaista tietokonegrafiikkaa. Nyt ainakin jo kymmenen vuoden ajan on monille kuvittajille ollut tyypillistä tehdä kuvia koneella, mutta lisätä niihin “röpöä”, analogisiin tekniikoihin viittaavaa säröä ja tekstuuria, jotta mukaan tulisi jonkinlainen käsintekemisen tuntu ja tietokonegrafiikkaa helposti uhkaava kliinisyys rikkoutuisi.

Tässä numerossa tarjoamme muutaman erilaisen näkökulman kuvittamisen digitekniikoihin sekä niihin töihin, joita kuvantekijöillä on digitaaliselle aikakaudelle tarjota.

Analoginen ja digi, käsintekeminen ja kone, ovat edelleen vuorovaikutuksessa keskenään.

Jyrki Vainio

Pääkirjoitus 4/2012

E-kirjojen käytännöt vakiinnutetaan nyt

Kuva-alalla on usein saatu sopimusneuvotteluissa törmätä siihen, että vedotaan alan “vakiintuneisiin käytäntöihin”, mutta ilman selvää käsitystä siitä, kenellä näihin käytäntöihin on valta vaikuttaa ja missä ja koska ne ovat vakiintuneet.

Elämme parhaillaan aikakautta, jolloin uusia käytäntöjä yritetään paaluttaa paikoilleen kaiken aikaa. Jos nykyiset tekijät taipuvat joihinkin uusiin sopimusehtoihin, vaikka kuinka vastentahtoisesti, niin seuraavalle tekijäpolvelle ne voidaan taas jo esittää kiveen hakattuina “vakiintuneina käytäntöinä”.

Esimerkiksi e-kirjojen osalta muutokset ovat käynnissä parhaillaan. Joissakin kustannussopimuksissa edellytetään jo tekijältä suoraan myös e-kirjaoikeuksien luovuttamista – vaikka ei vielä edes tiedettäisi, kuka niitä tulee myymään, missä ja miten. Ja ratkaisevasti: millä prosenteilla niitä koskevat rahat tullaan jakamaan.

Kuin eurokriisissä konsanaan, on paineita sille, että sopimuksiin pitäisi laittaa ensin nimet alle ja selvittää vasta sen jälkeen, mitä oikein on tullut sovittua.

Nyt juuri on se aika, jolloin tekijöiden tulee olla julkaisuidensa sähköisistä oikeuksista tarkkana, sillä nyt niiden tärkeyteen ollaan joka puolella heräämässä. Mieti tarkkaan, millaisia sopimuksia olet valmis niiden suhteen uusista töistäsi tekemään ja selvitä vanhojen töidesi tilanne, joiden kohdalta sähköisistä oikeuksista ei vielä mitään ole erikseen sovittu.

Nyt asiat ovat vielä liikkeessä.

Kohta ne ovat jo lukkoon lyötyjä vakiintuneita käytäntöjä.

Jyrki Vainio

Pääkirjoitus 3/2012

Posteljoonin iltalenkki

Muistan kauhistelleeni, kun luin erään tunnetun amerikkalaisen kuvittajaveteraanin haastattelua. Tämä totesi siinä ylpeään sävyyn, että viiteenkymmeneen vuoteen ei hänellä ole kynästä korkki irronnut, jos postissa ei ole shekki ollut tulossa.

Mikäs siinä, rahan arvon tunteva liikemies. Mutta siinä tilanteessa ei varmaan voi paljoa enää puhua piirtämisen ilosta tai intohimosta – joiden myötä useimmat meistä kuitenkin varmaan alun perin ovat näihin hommiin päätyneet. Tämä tuo mieleen retorisen kysymyksen posteljoonin iltalenkistä. Että kuka jaksaa enää omalla ajallaan tehdä lisää sitä samaa hommaa, johon on kulunut jo koko työpäivä.

En usko, että postikuskeista monikaan on päätynyt alalle silkasta mielenkiinnosta kävelemiseen. Mutta kysymys on mielenkiintoinen meille luovien alojen ihmisille, jotka olemme tehneet itsellemme intohimosta ammatin: vieläkö sinä teet kuvia joskus myös ihan vaan omaksi huviksi, silkasta tekemisen ilosta? (Ja: jos kuvien tekeminen ei ole sinulle intohimo – oletko varma, että kannatti valita juuri tämä ala?)

Monille meistä työskentelyn pohjana on jonkinlainen luonnoskirja.Luonnos voi tarkoittaa montaa asiaa. Se voi olla valmiin työn esivaihe, harjoitelma, tai idean kokeilu. Mutta se voi olla myös vailla varsinaista päämäärää tehty nopea kuva, jolla annetaan kynän kulkea minne se haluaa, testataan uutta työvälinettä tai tekniikkaa, tai vaikka tallennetaan sopivan hetken tullen paperille joku silmien eteen sattunut kiinnostava näkymä. Useimmiten tällaiset kuvat syntyvät vain tekijän hetken mielijohteesta, eikä niitä ole tarkoitettu ulkopuolisten silmien nähtäväksi. Ne ovat taiteilijan omaa, henkilökohtaista ajanvietettä. Mutta kuitenkin niiden tuloksena saattaa myös syntyä hyvin mielenkiintoisia kuvia.

Tähän Kuvittaja-lehden teemanumeroon olemme keränneet näytteitä Kuvittajat ry:n jäsenten luonnoskirjoista. Uskon, että monet teistä jakavat oman kiinnostukseni siihen, että saamme näin tehdä harvinaislaatuisen kurkistuksen moniin mielenkiintoisiin kuviin, jotka tähän saakka ovat olleet piilossa pöytälaatikoiden kätköissä. Ja toivon mukaan näiden kuvien näkeminen myös innostaa monia teistä itsekin ottamaan kynän käteen – ja taas muistamaan, millaista on tehdä kuvia silkasta piirtämisen ilosta.

Jyrki Vainio

Pääkirjoitus 2/2012

Pilapiirroksen kuuluu herättää ajatuksia

Julkisen sanan neuvosto antoi 16.5. vapauttavan päätöksen Ville Rannan pilapiirroksesta. Loppuvuodesta 2011 Kirkko & kaupunki -lehdessä julkaistu piirros esitti Timo Soinia joulupukkina ja muutamia tunnistettavia perussuomalaisten kansanedustajia tonttuina. Puhekuplassa joulupukki sanoi: “Hyvää joulua suomalaisille heteroille ja vanhoillisille konservatiiveille.” Tontut taustalla kommentoivat: “Mutta te muut! Paskaa joulua”, “Teidät sais ampua”, “Ja lähettää pois Suomesta”.

JSN:lle tehdyssä kantelussa esitettiin, että piirros loukkaa neuvoston ohjeiden vastaisesti yhden väestöryhmän, siis perussuomalaisten, poliittista vakaumusta ja sen katsottiin olevan vihapuhetta heitä kohtaan. Sitä pidettiin jopa kiihotuksena kansanryhmää vastaan.

JSN toteaa päätöksessään, että pilapiirros on journalistisen ilmaisun muoto, jolle on perinteisesti sallittu enemmän vapauksia kuin kirjalliselle ilmaisulle. Rannan piirros kohdistuu merkittäviin poliittisen vallan käyttäjiin, maan suurimman oppositiopuolueen kansanedustajiin, joiden tulee asemansa perusteella kestää kovaakin arvostelua.

Päätöksessä huomautetaan myös, että JSN on ottanut käsittelyyn pilapiirroksista tehtyjä kanteluita vain poikkeustapauksessa ja että niitä on yleensäkin tehty vain vähän: vuoden 1995 jälkeen ratkaisuja niihin liittyen on tehty vain yksi.

JSN:n mielestä tämä kertoo siitä, että yleisö ymmärtää pilapiirrosten erikoisluonteen ja hyväksyy niissä käytetyn kärjekkään ilmaisutavan.

Toisaalta voi ajatella, että tilanne kertoo myös siitä, että suomalaiset poliittiset pilapiirrokset ovat useimmiten luonteeltaan kovin kilttejä: piirtäjät eivät useinkaan ole lähteneet testaamaan lukijakunnan maun rajoja. Pilapiirrosten tyylikeinoja ovat liioittelu ja kärjistäminen ­– provokaation luulisi olevan niiden leipälaji. Suomessa ei kovin suurta räväkkyyttä olla totuttu piirroksissa näkemään.

Kärjekkäistä mielipiteistään tunnettu edesmennyt angloamerikkalainen journalisti Christopher Hitchens antoi ohjesäännön, jonka hän kohdisti myös pilapiirtäjille: “Jos pysähdyt miettimään, oletko mennyt liian pitkälle, se on merkki siitä, että et ole vielä mennyt tarpeeksi pitkälle.”

Lehteen piirretyllä kuvalla on vielä nykymaailmassakin tehoa ja vaikutusvaltaa, jota Suomessa ei ole aikoihin päästy näkemään täydessä mitassaan.

Jyrki Vainio

Pääkirjoitus 1/2012

Juhlavuosilla on merkitystä

Vuonna 2011 juhlittiin satavuotiasta suomalaista sarjakuvaa. Vuonna 2012 Helsinki on World Design Capital. Samassa saumassa juhlii myös Kuvittajat ry omaa kymmenvuotista taivaltaan.

Sarjakuva-alalle juhlavuosi toi mm. lukuisia erikokoisia näyttelyitä ja festivaaleja useammassa kaupungissa. Aikaansaatu näkyvyys ja julkinen huomio kohotti keskustelun sarjakuvan taidepoliittisesta asemasta syksyn mittaan aina eduskuntaan asti. Alan oma aktiivisuus profiilinsa nostattamisessa johti näin tuloksiin myös alan ulkopuolella.

Kuvittajilla vastaava kehitys on vasta alussa: siinä missä esim. Helsingin sarjakuvafestivaaleja on järjestetty jo yli 30 vuotta, juhlavuoden myötä olisi nyt tarkoitus järjestää Suomen ensimmäinen kuvitusfestivaali. Mutta tästä vertailusta ei kuitenkaan pidä lannistua, vaan päinvastoin se kannattaa ottaa rohkaisevana esimerkkinä siitä, että tällaisella talkoovoimin koottavalla tapahtumalla on todellista merkitystä koko alan kehittäjänä ja pitkäaikainen työ sen eteen tuottaa myös aikanaan tulosta.

Festivaalit ovat merkittävä ikkunapaikka, jolla ala voi viestiä tekemisistään ulospäin yleisölle ja työnantajille – mutta ennen kaikkia myös alalle itselleen. Ne ovat paikka alan tekijöille tavata kollegoitaan, vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia ja saada uusia ideoita omaan työhönsä. Tämä edistää alan yhteisöllisyyttä ja tietoisuutta itsestään omana ammattikuntanaan.

Kun ala on itse tietoinen omasta ammatti-identiteetistään, sitä on helpompi viestittää ulospäin myös muille.

Jyrki Vainio