Pääkirjoitus 1/2013
Tietokone – taidekone?
Joitain vuosia sitten oli valintaraadissa, jossa valikoitiin töitä suuresta kuvitusmäärästä. Ensimmäisessä karsinnassa selailtiin alustavasti kiinnostavia töitä lähempään tarkasteluun.
Muistan, että jo tässä raakkausvaiheessa jatkosta meinasi karsiutua eräs teknisesti taidokas piirros. Kun kysyin perusteita tälle valinnalle, vastauksena oli yliolkainen kohautus: “Se nyt on tuommoinen tietokonetyö.”
Huomautin, että eihän se tietokone ole mikään automaatti, joka itsestään tekee hienoja kuvia – vaan työkalu, jonka käyttämiseen tarvitaan yhtä lailla taitoa kuin kynän ja paperin käyttöön. Etsinnöistä huolimatta kun tietokoneesta ei kuitenkaan ole löytynyt sellaista taikanappia, jonka painalluksella hyvät kuvat syntyisivät omia aikojaan.
Tämä paljasti jotain siitä kulttuurisesta murroksesta, jonka digitekniikoiden yleistyminen on aiheuttanut. Eräs tuttavani huomautti, että kun kotitietokoneet aloittivat maailmanvalloituksensa 80-luvun alussa, ne kuvattiin aikakauden elokuvissa lähes taianomaisen mystisinä laitteina. Kun tietokoneet kerran pystyivät niin moniin uudenlaisiin asioihin, vietiin tämä sitten mielikuvissa melkein yliluonnollisiin ihmetekoihin asti.
Kuvantekemisen osana tietokone on jo enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta edelleen huomaa, että monet kuitenkin vielä joutuvat käymään keskustelua omasta suhteestaan siihen. Mitä tarkoittaa kuvan tekeminen koneella, mitä tarkoittaa sen tekeminen käsin?
80-luvulla oli muodikasta tehdä käsin kuvia, jotka jäljittelivät aikakauden varhaista tietokonegrafiikkaa. Nyt ainakin jo kymmenen vuoden ajan on monille kuvittajille ollut tyypillistä tehdä kuvia koneella, mutta lisätä niihin “röpöä”, analogisiin tekniikoihin viittaavaa säröä ja tekstuuria, jotta mukaan tulisi jonkinlainen käsintekemisen tuntu ja tietokonegrafiikkaa helposti uhkaava kliinisyys rikkoutuisi.
Tässä numerossa tarjoamme muutaman erilaisen näkökulman kuvittamisen digitekniikoihin sekä niihin töihin, joita kuvantekijöillä on digitaaliselle aikakaudelle tarjota.
Analoginen ja digi, käsintekeminen ja kone, ovat edelleen vuorovaikutuksessa keskenään.
Jyrki Vainio
Pääkirjoitus 4/2012
E-kirjojen käytännöt vakiinnutetaan nyt
Kuva-alalla on usein saatu sopimusneuvotteluissa törmätä siihen, että vedotaan alan “vakiintuneisiin käytäntöihin”, mutta ilman selvää käsitystä siitä, kenellä näihin käytäntöihin on valta vaikuttaa ja missä ja koska ne ovat vakiintuneet.
Elämme parhaillaan aikakautta, jolloin uusia käytäntöjä yritetään paaluttaa paikoilleen kaiken aikaa. Jos nykyiset tekijät taipuvat joihinkin uusiin sopimusehtoihin, vaikka kuinka vastentahtoisesti, niin seuraavalle tekijäpolvelle ne voidaan taas jo esittää kiveen hakattuina “vakiintuneina käytäntöinä”.
Esimerkiksi e-kirjojen osalta muutokset ovat käynnissä parhaillaan. Joissakin kustannussopimuksissa edellytetään jo tekijältä suoraan myös e-kirjaoikeuksien luovuttamista – vaikka ei vielä edes tiedettäisi, kuka niitä tulee myymään, missä ja miten. Ja ratkaisevasti: millä prosenteilla niitä koskevat rahat tullaan jakamaan.
Kuin eurokriisissä konsanaan, on paineita sille, että sopimuksiin pitäisi laittaa ensin nimet alle ja selvittää vasta sen jälkeen, mitä oikein on tullut sovittua.
Nyt juuri on se aika, jolloin tekijöiden tulee olla julkaisuidensa sähköisistä oikeuksista tarkkana, sillä nyt niiden tärkeyteen ollaan joka puolella heräämässä. Mieti tarkkaan, millaisia sopimuksia olet valmis niiden suhteen uusista töistäsi tekemään ja selvitä vanhojen töidesi tilanne, joiden kohdalta sähköisistä oikeuksista ei vielä mitään ole erikseen sovittu.
Nyt asiat ovat vielä liikkeessä.
Kohta ne ovat jo lukkoon lyötyjä vakiintuneita käytäntöjä.
Jyrki Vainio
Pääkirjoitus 3/2012
Posteljoonin iltalenkki
Muistan kauhistelleeni, kun luin erään tunnetun amerikkalaisen kuvittajaveteraanin haastattelua. Tämä totesi siinä ylpeään sävyyn, että viiteenkymmeneen vuoteen ei hänellä ole kynästä korkki irronnut, jos postissa ei ole shekki ollut tulossa.
Mikäs siinä, rahan arvon tunteva liikemies. Mutta siinä tilanteessa ei varmaan voi paljoa enää puhua piirtämisen ilosta tai intohimosta – joiden myötä useimmat meistä kuitenkin varmaan alun perin ovat näihin hommiin päätyneet. Tämä tuo mieleen retorisen kysymyksen posteljoonin iltalenkistä. Että kuka jaksaa enää omalla ajallaan tehdä lisää sitä samaa hommaa, johon on kulunut jo koko työpäivä.
En usko, että postikuskeista monikaan on päätynyt alalle silkasta mielenkiinnosta kävelemiseen. Mutta kysymys on mielenkiintoinen meille luovien alojen ihmisille, jotka olemme tehneet itsellemme intohimosta ammatin: vieläkö sinä teet kuvia joskus myös ihan vaan omaksi huviksi, silkasta tekemisen ilosta? (Ja: jos kuvien tekeminen ei ole sinulle intohimo – oletko varma, että kannatti valita juuri tämä ala?)
Monille meistä työskentelyn pohjana on jonkinlainen luonnoskirja.Luonnos voi tarkoittaa montaa asiaa. Se voi olla valmiin työn esivaihe, harjoitelma, tai idean kokeilu. Mutta se voi olla myös vailla varsinaista päämäärää tehty nopea kuva, jolla annetaan kynän kulkea minne se haluaa, testataan uutta työvälinettä tai tekniikkaa, tai vaikka tallennetaan sopivan hetken tullen paperille joku silmien eteen sattunut kiinnostava näkymä. Useimmiten tällaiset kuvat syntyvät vain tekijän hetken mielijohteesta, eikä niitä ole tarkoitettu ulkopuolisten silmien nähtäväksi. Ne ovat taiteilijan omaa, henkilökohtaista ajanvietettä. Mutta kuitenkin niiden tuloksena saattaa myös syntyä hyvin mielenkiintoisia kuvia.
Tähän Kuvittaja-lehden teemanumeroon olemme keränneet näytteitä Kuvittajat ry:n jäsenten luonnoskirjoista. Uskon, että monet teistä jakavat oman kiinnostukseni siihen, että saamme näin tehdä harvinaislaatuisen kurkistuksen moniin mielenkiintoisiin kuviin, jotka tähän saakka ovat olleet piilossa pöytälaatikoiden kätköissä. Ja toivon mukaan näiden kuvien näkeminen myös innostaa monia teistä itsekin ottamaan kynän käteen – ja taas muistamaan, millaista on tehdä kuvia silkasta piirtämisen ilosta.
Jyrki Vainio
Pääkirjoitus 2/2012
Pilapiirroksen kuuluu herättää ajatuksia
Julkisen sanan neuvosto antoi 16.5. vapauttavan päätöksen Ville Rannan pilapiirroksesta. Loppuvuodesta 2011 Kirkko & kaupunki -lehdessä julkaistu piirros esitti Timo Soinia joulupukkina ja muutamia tunnistettavia perussuomalaisten kansanedustajia tonttuina. Puhekuplassa joulupukki sanoi: “Hyvää joulua suomalaisille heteroille ja vanhoillisille konservatiiveille.” Tontut taustalla kommentoivat: “Mutta te muut! Paskaa joulua”, “Teidät sais ampua”, “Ja lähettää pois Suomesta”.
JSN:lle tehdyssä kantelussa esitettiin, että piirros loukkaa neuvoston ohjeiden vastaisesti yhden väestöryhmän, siis perussuomalaisten, poliittista vakaumusta ja sen katsottiin olevan vihapuhetta heitä kohtaan. Sitä pidettiin jopa kiihotuksena kansanryhmää vastaan.
JSN toteaa päätöksessään, että pilapiirros on journalistisen ilmaisun muoto, jolle on perinteisesti sallittu enemmän vapauksia kuin kirjalliselle ilmaisulle. Rannan piirros kohdistuu merkittäviin poliittisen vallan käyttäjiin, maan suurimman oppositiopuolueen kansanedustajiin, joiden tulee asemansa perusteella kestää kovaakin arvostelua.
Päätöksessä huomautetaan myös, että JSN on ottanut käsittelyyn pilapiirroksista tehtyjä kanteluita vain poikkeustapauksessa ja että niitä on yleensäkin tehty vain vähän: vuoden 1995 jälkeen ratkaisuja niihin liittyen on tehty vain yksi.
JSN:n mielestä tämä kertoo siitä, että yleisö ymmärtää pilapiirrosten erikoisluonteen ja hyväksyy niissä käytetyn kärjekkään ilmaisutavan.
Toisaalta voi ajatella, että tilanne kertoo myös siitä, että suomalaiset poliittiset pilapiirrokset ovat useimmiten luonteeltaan kovin kilttejä: piirtäjät eivät useinkaan ole lähteneet testaamaan lukijakunnan maun rajoja. Pilapiirrosten tyylikeinoja ovat liioittelu ja kärjistäminen – provokaation luulisi olevan niiden leipälaji. Suomessa ei kovin suurta räväkkyyttä olla totuttu piirroksissa näkemään.
Kärjekkäistä mielipiteistään tunnettu edesmennyt angloamerikkalainen journalisti Christopher Hitchens antoi ohjesäännön, jonka hän kohdisti myös pilapiirtäjille: “Jos pysähdyt miettimään, oletko mennyt liian pitkälle, se on merkki siitä, että et ole vielä mennyt tarpeeksi pitkälle.”
Lehteen piirretyllä kuvalla on vielä nykymaailmassakin tehoa ja vaikutusvaltaa, jota Suomessa ei ole aikoihin päästy näkemään täydessä mitassaan.
Jyrki Vainio
Pääkirjoitus 1/2012
Juhlavuosilla on merkitystä
Vuonna 2011 juhlittiin satavuotiasta suomalaista sarjakuvaa. Vuonna 2012 Helsinki on World Design Capital. Samassa saumassa juhlii myös Kuvittajat ry omaa kymmenvuotista taivaltaan.
Sarjakuva-alalle juhlavuosi toi mm. lukuisia erikokoisia näyttelyitä ja festivaaleja useammassa kaupungissa. Aikaansaatu näkyvyys ja julkinen huomio kohotti keskustelun sarjakuvan taidepoliittisesta asemasta syksyn mittaan aina eduskuntaan asti. Alan oma aktiivisuus profiilinsa nostattamisessa johti näin tuloksiin myös alan ulkopuolella.
Kuvittajilla vastaava kehitys on vasta alussa: siinä missä esim. Helsingin sarjakuvafestivaaleja on järjestetty jo yli 30 vuotta, juhlavuoden myötä olisi nyt tarkoitus järjestää Suomen ensimmäinen kuvitusfestivaali. Mutta tästä vertailusta ei kuitenkaan pidä lannistua, vaan päinvastoin se kannattaa ottaa rohkaisevana esimerkkinä siitä, että tällaisella talkoovoimin koottavalla tapahtumalla on todellista merkitystä koko alan kehittäjänä ja pitkäaikainen työ sen eteen tuottaa myös aikanaan tulosta.
Festivaalit ovat merkittävä ikkunapaikka, jolla ala voi viestiä tekemisistään ulospäin yleisölle ja työnantajille – mutta ennen kaikkia myös alalle itselleen. Ne ovat paikka alan tekijöille tavata kollegoitaan, vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia ja saada uusia ideoita omaan työhönsä. Tämä edistää alan yhteisöllisyyttä ja tietoisuutta itsestään omana ammattikuntanaan.
Kun ala on itse tietoinen omasta ammatti-identiteetistään, sitä on helpompi viestittää ulospäin myös muille.
Jyrki Vainio
Pääkirjoitus 4/2011
Piraatit edellä, printti perässä
Linnan juhlissa valokuvaaja Matti Matikainen otti kuvan kättelyvuoroon saapuvasta Peter Vesterbackasta ja tämän vaimosta Teijasta. Vesterbacka on hittipeli Angry Birdsia valmistavan Rovio Entertainmentin markkinointipäällikkö ja vaimolla oli päällä pelin grafiikkaan viittaava iltapuku.
Matikaisen ottama valokuva päätyi Iltalehden verkkosivuille, mutta tapaus herätti siinä määrin huomiota ulkomailla, että kuvaa kopioitiin edelleen ulkomaisille mediasivustoille – ilman lupaa tai korvausta tekijälle.
Netissä leviävien kuvien vilkas, luvaton kopioiminen on ollut tekijäjärjestöjen huolenaiheena pitkään. Mikä teki Matikaisen tapauksesta poikkeuksellisen, oli että tällä kertaa luvattomasta käytöstä jäi kiinni useita isoja mediataloja: kuvan olivat varastaneet mm. laatulehtenä pidetty Los Angeles Times ja englantilainen iltapäivälehti Daily Mail.
Tapauksesta kertoi ensimmäisenä blogissaan Matikaisen kollega Kari Kuukka. Sosiaalisessa mediassa laajalle levinnyt kirjoitus tavoitti myös Los Angeles Timesin toimituksen. Seuranneessa keskustelussa kävi ilmi, että lehden standardikorvaus vastaavanlaisesta kuvan käytöstä on viisikymmentä dollaria. Niin pienestä palkkiosta on siis kysymys. Niin mitättömästä summasta laatulehti on valmis riskeeraamaan maineensa kunniallisena työnantajana. Onko saatu taloudellinen hyöty todella lain rikkomisen arvoista?
YLE kertoo omilla sivuillaan myös heidän kuvaajansa Derrick Frilundin samasta tilanteesta ottaman kuvan levinneen maailmalla luvatta.
Kuten blogeissa yleensä, lannistavinta on tälläkin kertaa lukea lukijoiden kommentteja. Niissä ihmeteltiin mm. eivätkö kaikki netissä olevat kuvat olekaan julkista omaisuutta ja onko valokuva nyt niin merkittävä teos muutenkaan, että sillä edes on tekijänoikeutta.
Tämän perusteella voi arvioida tapahtuneen todennäköisiä syitä: kuvien huoleton nettilevitys on jo ehtinyt merkittävästi sumentaa useiden ihmisten käsitystä koko tekijänoikeuden pääpiirteistä ja olemassaolosta ylipäätään. Eikä ilmeisesti ohjeistusta tilanteen korjaamiseksi tule siinäkään vaiheessa, kun tällainen ihminen päätyy alipalkattuna ja stressattuna työntekijänä jonkun lehden kiireiseen kuvatoimitukseen, ei edes nimekkäissä lehtitaloissa.
Kun näin käy valokuville, kuvitukset tuskin ovat kaukana perässä. Ei voi olla järkevää linjanvetoa mediataloille kohdella avustajiaan periaatteella “viedään kaikki ilmaiseksi ja maksetaan sitten listahinta jälkikäteen, jos joku nyt sattuu asiasta älähtämään.” Mihin perustuu ns. laatumedioiden arvovalta, jos niiden sisältö on ladattu netistä muilta, ilman lupaa?
Jyrki Vainio
Pääkirjoitus 3/2011
Uhkaa tulla orpo olo
Taas käydään keskustelua ns. orpoteoksista. Ne ovat tekijänoikeuden piiriin kuuluvia teoksia, kirjoja, kuvia, musiikkia, joiden tekijöistä tai nykyisistä oikeuksien omistajista on epäselvyyttä. Joko teokset ovat niin vanhoja, että niiden omistajuuden jäljittäminen on perikuntien tai yrityskauppojen ketjun kautta hankalaa, tai sitten kyseessä ovat teokset, joissa tekijästä tai oikeuksien omistajasta ei ole ollut merkintää alun alkujaankaan.
Digiajan murroksen myötä esiin on nostettu ajatus, että orpoteosten käyttö pitäisi tehdä kokonaan vapaaksi. Karrikoidusti sanottuna: jos tekijää ei tiedetä, ei tällä silloin voisi muka olla mitään oikeuksiakaan.
Asiaa on hurskaasti argumentoitu yleishyödyllisin perustein. Tekijänoikeuden huomiotta jättäminen helpottaisi esim. kirjastojen materiaalin digitaalista hyödyntämistä. Toisekseen, kun hyödyntämättä olevat vanhat teokset nykyisellään lojuvat joutilaina limbossa, ne eivät silloin ole kasvattamassa kenenkään kansantaloutta.
Jälkimmäinen kommentti osuu lähemmäs ongelman ydintä: asiaan liittyvät merkittävät taloudelliset intressit. Esimerkiksi Google on mittavan kirjojenskannausprojektinsa kautta hankkinut haltuunsa jo kymmeniä miljoonia orvoiksi arvioituja teoksia. Jos niiden käyttö tulisi yhtäkkiä vapaaksi, tarkoittaisi se esim. kuvitusalalle miljoonia kuvia kattavan kuvapankin välitöntä avautumista. Mitä se tarkoittaisi silloin uusien kuvitusten tilaamiselle? Hyötyisikö siitä kuva-ala, kirjastot, kansantalous – vaiko vain pelkästään Googlen osavuosikatsaus?
Ongelmana on, kuka saa määrittää teoksen orpouden. Jos sen saa tehdä teoksen käyttäjä itse, kyseessä on räikeä eturistiriita. Kannustaako muka teoksen omistajan huolelliseen etsintään se, että jos etsintä jää tuloksettomaksi, teoksen saa silloin käyttöönsä ilmaiseksi?
Toisekseen ongelmallisia ovat kokonaisuudet, jotka sisältävät useita teoksia: kirjoissa ja lehdissä on tekstin lisäksi myös piirroksia ja valokuvia.
EU:n komission kesällä orpoteoksista esittelemä direktiiviehdotus sisälsi kuvittajille katkeran tuttua tekstiä: teoskokonaisuuksien ongelmaa ei esimerkiksi kirjankuvitusten osalta tunnuttu ymmärrettävän ollenkaan.
Pohjoismaissa nykyisin käytössä olevat, yhteisesti sovitut sopimuslisenssijärjestelmät tarjoavat jo olemassa olevan, toimivan pohjan teosten yleishyödylliselle käytölle, joka samalla turvaa myös alan tekijöiden oikeuksia.
Jos EU:n ehdotukset aiheesta ovat tätä tasoa, on olennaisen tärkeää turvata jatkossakin oikeus sopia näistä asioista kansallisesti.
Jyrki Vainio
Pääkirjoitus 2/2011
Koulut näyttävät huonoa esimerkkiä
Viime vuosina on taidealan kouluihin alkanut ilmestyä erikoislaatuinen käytäntö, jossa kouluun sisään tulevia oppilaita vaaditaan heti alkajaisiksi allekirjoittamaan paperi, jolla koulu vaatii itselleen oikeuden heidän oppilastöidensä hyödyntämiseen.
Tämä tuntuu asettavan nuoret, vasta alalle suuntautumassa olevat opiskelijat mahdottomaan tilanteeseen: jos he ovat vasta aloittamassa opintojaan, mitä pohjaa vasten he silloin kykenevät arvioimaan, onko tällainen vaatimus kohtuullinen, tai mitä se heidän töidensä osalta käytännössä tarkoittaa? Opintojenhan tulisi heille juuri tällaista tietoa antaa, ei sitä heiltä jo valmiiksi edellyttää – saati sitten yrittää käyttää moista tietämättömyyttä hyväksi.
Niinikään on kouluissa yleistynyt tapa tehdä yhteistyöstä yritysmaailman kanssa. Kuva-alallakin monia opintokokonaisuuksia järjestetään niin, että valmiit kurssityöt myydään koulusta jonkun yrityksen hyödynnettäviksi. Vaikka menettely tarjoaakin opiskelijoille tilaisuuden oppia asioita käytännössä, viettää aikaa oikeiden projektien parissa keksittyjen harjoitustöiden sijaan, on asetelma toisaalta myös varsin ongelmallinen.
Jos koulut myyvät opiskelijoidensa opintosuorituksia valmiina suunnittelutöinä yrityksille, asettuvat oppilaitokset silloin kilpailemaan alalla toimivien ammattilaisten – omien valmistuneiden opiskelijoidensa – kanssa. Kuka valvoo asiassa oppilaiden etua, heidän töidensä käyttöoikeuksia, tai sitä, että heidän työpanoksensa arvoa ei hinnoitella kohtuuttoman alas?
Samaan tapaan kuin suunnittelukilpailun järjestämistä ei pitäisi nähdä ovelaksi tavaksi tilaajan säästää työkustannuksissa – että sillä tavoin nimellisen palkkion turvin saataisiin harkittavaksi suuri määrä erilaisia ehdotuksia – myöskään koululuokan harjoitustöitä ei saisi kaupitella periaatteella ”saatte nähtäväksi kymmenen ehdotusta yhden hinnalla”.
Jyrki Vainio
