Arviot 3/20: Lapsen surua käsitteleviä kuvakirjoja

Kuvittaja-lehden 3/20 arvioissa Kuun valossa, Sinä olet kaunis ja Min svarta hund.

Teksti: Päivi Heikkilä-Halttunen
Kirjoitusaika: 1.9.2020

Erilainen selviytymistarina

Aki-Pekka Sinikoski & Ilja Karsikas: Kuun valossa (S&S 2020)

  

Ilja Karsikkaan edellinen oma kuvakirja Amos ja sumupuu kertoi vanhemman työuupumuksesta. Valokuvaaja Aki-Pekka Sinikosken ja Karsikkaan uutuudessa äiti on kuollut.

Isä ja poika ovat surun murtamia. Lapsi viettää paljon aikaa yksikseen ja muistelee sitä, kuinka vanhemmat ovat aina sanoneet hänen olevan erityinen.

Punaisen eri vivahteet hallitsevat vesivärikuvitusta, kuin viestinä rakkaudesta ja huolenpidosta. Heleät pastelliset värit näyttävät jopa uhmaavan kuolemaa, kuin vakuuttaen että elämän pitää jatkua pakahduttavasta surustakin huolimatta.

Lapsi pääsee kylpyammeen ja viemäriverkoston kautta tapaamaan originelleja pitkäraajaisia ukkoja saarelle. Miehet puhuvat filosofisesti elämän ja kuoleman kierrosta, mutta Karsikkaan jalat tanakasti maassa pitävän lapsihahmon ansiosta pohdinta ei onneksi nouse liian korkeisiin sfäärehin. PHH

 

Elämän peilissä

Eppu Nuotio & Kristiina Louhi: Sinä olet kaunis (WSOY 2020)

 

Charles Perrault´n sadusta inspiraatiota ammentanut Eppu Nuotion tarina puhuu kauniisti omanarvontunnosta ja rakkauden vahvistavasta voimasta.

Pihaleikeissä Myrriä haukutaan rumaksi. Tyttö pahoittaa mielensä ja peittää kasvonsa hiuksillaan. Hän lähtee vaarinsa luokse ja vaeltaa hajamielisenä tyhjässä huoneistossa. Vaari herää päivänokosiltaan ja ilahtuu yllätysvieraasta. Vaarin mielestä Myrri on kaunein tyttö maan päällä.

Isoäiti on kuollut, mutta teksti ei viittaa siihen lainkaan. Kaipaus, muistot ja eletyn elämän kaikki kerrokset tihentyvät ainoastaan kuvitukseen. Kristiina Louhi luo lukuisista kiehtovista esineistä ja kirkkaista väreistä ällistyttävän tasapainoisia sommitelmia, joissa silmä lepää. Hän kuvaa mielellään keskushenkilöitä peilin edessä. Usein katse näyttää kysyvän: minäkö se todella olen? Louhella on tapana signeerata kuvituksensa usein tarkoilla päivämäärillä. Tämän kirjan kuvitusprosessi on – monesta eri syystä – kestänyt seitsemän vuotta. PHH

 

Kun kuva on tärkein

Sanna Tahvanainen & Jenny Lucander: Min svarta hund (Schildts & Söderström 2020)

Suomenruotsalaisilla kustantamoilla on onneksi vielä rohkeutta tehdä valtavirrasta poikkeavia kuvakirjoja, jotka eivät tyhjenny useammallakaan luku- ja katselukerralla.

Min svarta hund kuvaa kriisiytynyttä perhettä, jossa lapsi oireilee monin tavoin, usein myös aggressiivisesti. Miksi, se jätetään kertomatta, mutta viitteitä pahaan oloon kyllä annetaan.

Sanna Tahvanaisen teksti luottaa ehdoitta Jenny Lucanderin herkkävaistoiseen visuaaliseen tulkintaan. Turhia adjektiiveja ja selityksiä ei tarvita, kun Lucander lataa kuviinsa lapsen alitajunnan ja koko tunnekirjon. Hän kuvaa Leonard-pojan erillisyyden tuntoja kouriintuntuvasti ja lämpimästi myötäeläen.

Lucander tekee koko sivulle levittäytyviä kolmiulotteisia panoraama-aukeamia, joissa on viivan ja värien rytmiä.

Terapeutti kehottaa Leonardia projisoimaan tunteensa kuvitteelliseen mustaan koiraan.

Kiinnostava ja tarinan tulkintaa avaava detalji löytyy kirjan lopusta, kun kerrotaan Winston Churchillin nimittäneen lukuisia toistuvia depressiojaksojaan nimellä The Black Dog.

Aikuiselle – ja lapselle – kuvakirja on kuin mysteeriromaani, joka houkuttaa sepittämään sille erilaisia tulkintoja. PHH

Lisää artikkeleita

Share: