Kauhua lapsille

Moni muistaa lapsuudestaan kirjojen kuvituksia, jotka ovat tulleet painajaisiin ja kauhistuttavat vielä aikuisenakin. Pelottavien satujen avulla voimakkaita tunteita voi kohdata turvallisessa kontekstissa.

Teksti: Vuokko Hurme Kuvitus: Rien Poortvliet
Kirjoitusaika: 9.3.2018

Se toimii edelleen – niskakarvat nousevat pystyyn. Kyseessä on kuudes aukeama Elsa Beskowin klassikkokuvakirjasta Tonttulan lapset. Lapsena kuvan vuorenpeikko tuli uniin asti. Painajaisissa se söi minut suuhunsa. Ensi kerran vuonna 1910 ilmestynyt peikko on pelästyttänyt muitakin.

Kauhun estetiikkaa teoksissaan käsittelevän kuvataiteilijan Jessica Koivistoisen Facebook-seinällä syntyi taannoin keskustelua pelottavista kuvakirjamuistoista. Aihe on puhuttanut myös muilla keskustelufoorumeilla. Kirja-alalla työskennellyt sairaanhoitaja kuvailee, miten lapsuudenkodin kirjahyllyn niteessä vuorenpeikon kohdalle sivun kulmaan on jäänyt muistoksi klemmarin painama jälki: ”Kohta oli minun ja siskoni mielestä niin pelottava, että se piti harpata kiireesti yli kuvaa vilkaisematta.”

Kahden jo aikuisen pojan psykologiäiti puolestaan kertoo:
”Ansiokkaasti olen välittänyt tämän pelon myös molemmille pojilleni. Ei tarvinnut muuta kuin lukea se vuorenpeikkojuttu äidin äänellä, niin ylisukupolven siirtyvä pelko oli valmis”.

Muista kauhistuttavista kuvakirjoista nousevat esiin muun muassa Grimmin sadut ja saksalaislääkäri Heinrich Hoffmanin Jöröjukka, jonka ensipainos on vuodelta 1845. Myös esimerkiksi venäläiskuvittaja Ivan Bilibinin Baba Jaga ja ruotsalaiskuvittaja Ivar Aroseniuksen Lillin kissamatkan ylensyömisestä haljennut kissa ovat aiheuttaneet pieniä traumoja.

Kotimaisista kuvituksista muistellaan kauhulla taiteilija Onni Mansneruksen 1940-luvun satukuvitusten peikkoja Aili Somersalon teoksissa Päivikin satu (alkup. 1918) ja Mestaritontun seikkailut (alkup. 1919). Myös tietyt satukuvitukset Rudolf Koivun tuotannossa ovat pelottaneet.

Kaksi teosta mainitaan tuon tuosta: hollantilaisen Rien Poortvlietin kuvittama ja Wil Huygenin kirjoittama Suuri tonttukirja (1976) ja miltei kulttisuosion saavuttanut brittiläinen nuortenkirja Noidan käsikirja (1979), jossa esitellään sykähdyttävän brutaalisti yliluonnollisia ilmiöitä. Kuvat ovat tyyliltään, joskaan eivät sisällöltään, sarjakuvamaisen realistisia. Noidan käsikirjan suomenkielisellä painoksella on omat Facebook-sivutkin. Niteestä ollaan valmiita maksamaan jopa 100 euroa.

 

Kauhukokemukset voivat toimia työkaluina omien pelkojen kohtaamiselle ja tiedostamattoman tunne-elämän jäsentämiselle. Pelottavien kuvien äärellä voi kokea voimakkaita tunteita turvallisesti.

Taidekasvatuksen alalta väitellyt, kauhun estetiikkaa lastenkirjoissa tutkinut Susanne Ylönen muistuttaa vuorovaikutuksen tärkeydestä pelottavien satujen äärellä.

”Esteettistä herkkyyttä kasvattamalla voi oppia myös herkkyyttä toisten kohtaamisessa.”

Ylösen mukaan se, miten kauhusta puhutaan, vaikuttaa myös siihen, miten se koetaan. Pelottaviin kuvituksiin liittyvää keskustelua leimaa herkästi huolipuhe.

”Tunnumme tietävän mikä lapsille sopii. Aikamme lapsikäsityksiä täytyy kuitenkin voida myös haastaa”, Ylönen muistuttaa.

Esimerkiksi ikä ei suoraan määritä sopivan tai epäsopivan rajaa. Lukutilanne, kuulijan herkkyys ja se mikä milloinkin on sopivaa, on subjektiivista. Onkin miltei mahdotonta määritellä tarkkoja kriteerejä sille, mikä on lastenkirjallisuudessa sopiva kauhun määrä.

Ylönen myös muistuttaa, että kirjan kuvat ovat lapsen käsissä hyvin konkreettisia.

”Jos liikaa pelottaa, kuvan voi vaikka repiä, kuultua ei.”

Näin toimi aikanaan myös Ylösen pikkuveli. Hän tuhosi pelkäämänsä lastenkirjan kuvan palasiksi ja piilotti palat sohvan sisään. 

Pelot voivat olla irrationaalisia. Tutkija Ylönen kertoo, että hän itse pelkäsi pienenä esimerkiksi seinällä roikkuvaa ryijyä. Järjenvastaisilta peloilta tuntuvat myös jotkut keskustelufoorumien maininnat, kuten Maikki Harjanteen Mintun ”risutukka”, Olof ja Lena Landströmin Buu ja Bää siivoavat -kirjan pölynimuri tai Katto Kassisen ”outous”.

Ylösen mukaan on tärkeintä kunnioittaa pelkoa.

”Lapsi, joka kertoo pelkäävänsä sängyn alla piileskeleviä kummituksia, ei koe helpotusta kuullessaan aikuiselta, ettei kummituksia ole. Lapsen mielessä ne joka tapauksessa lymyävät siellä.”

Samaa mieltä on kauhuun paneutunut taiteilija Jessica Koivistoinen.

”Pelkäämisen kohteita ei voi yleistää. Sensuurin ja liiallisen suojelun sijaan uskoisin keskustelun voimaan. Ei ole välttämättä tyydyttävä selitys sanoa, ettei jokin asia ole olemassa.”

Mutta mikä tekee kuvituksista erityisen pelottavia?
Susanna Ylönen määrittelee muun muassa Suuren tonttukirjan kuvat kauhistuttaviksi niiden realistisuuden vuoksi. Hänkin pelkäsi niitä lapsena.

”Suuren tonttukirjan kuvien peikoissa on kolmiulotteisuutta ja materiaalin tuntua”, Ylönen sanoo. Roikkuvan rään ja peikkojen toimintaan liittyvän sadismin voi miltei haistaa.

Koivistoisesta pelottavinta hurjissa saduissa olivat usein hahmot, jotka käyttivät valtaa mielivaltaisesti. Suuri Tonttukirja pelotti myös häntä.

”Katsoin lapsena paljon eläinohjelmia ja vaikka tulin surulliseksi aina kun eläin menetti henkensä päädyttyään toisen eläimen saaliiksi, teon pystyi kuitenkin hyväksymään. Kirjan peikot eivät saalistaneet tonttuja kuitenkaan ravinnokseen vaan huvikseen. Lapsena oli vaikea ymmärtää, miten joku haluaa käyttää aikaansa miettien miten satuttaa toista, saadakseen tästä itselle mielihyvää ja tyydytystä.”

Ilon Wiklandin kuvitti hurjasti Astrid Lingrenin teokset Veljeni leijonamieli ja Ronja Ryövärintytär.

Kysyttäessä aikamme pelottavimpia kuvituksia, kommentteja ei juuri tule. Ovatko kirjat olleet ennen hurjempia?

Ylösen mukaan kauhu sinänsä ei ole kadonnut, mutta pelottelu kasvatuksellisissa tarkoituksissa on selkeästi vähentynyt. Nykykuvakirjoissa kauhistuttavat hahmot on usein muutettu söpöiksi tai humoristisiksi niin, etteivät ne oikeastaan enää pelota. Pimeään ja kuolemaan liittyviä pelkoja ja muita vaikeita aiheita pyritään käsittelemään lähinnä kauniisti.

Jos nykylapsilta kysyy pelottavista kuvituksista, vastaukseksi saattaa saada innostuneen kuvauksen Lego Batman -pelistä kuvakirjan sijaan.

Kauhun estetiikkaa hyödyntävistä aikamme kotimaisista teoksista Ylönen mainitsee Hannele Taivassalon kirjoittaman ja Lena Frölander-Ulffin kuvittaman Hämäräkirjan (Teos & Söderströms 2009), Hannele Huovin ja Jukka Lemmetyn Miinalan Veikon nyrkkeilykoulun (Tammi 2008) ja Ville ja Aino Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013).

Frölander-Ulffin syviä mustan sävyjä sisältävä kuvitus ammentaa goottilaisesta kauhuperinteestä. Jukka Lemmetyn kuvitus tuo pelkojen kohtaamisesta kertovaan tarinaan punk-henkistä särmää. Ville ja Aino Tietäväisen sukupolvirajat ylittävä yhteistyö taas tarttuu unipelkojen käsittelyssä niin Aino-tyttären lapsena piirtämiin kuviin kuin myös sarjakuvan ilmaisuvoimaan.

Taitava kuvittaja osaa luoda tai välittää pelon tunnetta sopivassa suhteessa. Hän voi pehmentää voimallista tarinaa luomalla hahmoista sympaattisia.

Lapsikatsojat ajatellaan herkästi konservatiiveiksi. Kuvantekijän on kuitenkin pakko ottaa riskejä, mikäli hän haluaa luoda jotain uutta.

”Kuvien tekeminen lapsille on tasapainoilua hyväksytyn ja odotetun sekä taiteellisen vapauden välillä”, Ylönen kuvailee.

Tutkija Ylönen nostaa omiin nykyajan kauhusatu-suosikkeihinsa fantasiakirjoistaan ja -sarjakuvistaan tunnetun Neil Gaimanin lastenkirjan The Wolves in the Walls (Harper Collins 2003), jonka on kuvittanut englantilaistaiteilija Dave McKean. Pelkoa on kuvattu teoksessa upeasti anarkistisen villein kuvituksin.

Lena Frölander-Ulfin kuvittama ja Hannele Mikaela Taivassalon kirjoittama Hämäräkirja (2009) on jännittävä, mutta ei täyttä kauhua. 

Ylönen muistuttaa, että usein haastavat ja pelottavat kirjat ovat myös niitä, jotka nousevat klassikkoasemaan, kuten Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa tai Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli. Ne ovat herättäneet keskustelua ja osuneet johonkin hermoon. Usein lastenkirjaklassikot eivät myöskään kategorisoidu selkeästi tietyn ikäryhmän tai sukupuolen teoksiksi.

”Vaikkapa Tove Janssonin vahvuus on se, että hän puhuttelee kaikenikäisiä”, Ylönen sanoo. Näin toimivat myös useat Lindgrenin teoksista.

Lindgrenin luottokuvittaja Ilon Wiklundin luoma lohikäärme Katla, Ronja Ryövärintyttären lentävät ajattarat ja ehkä vähemmän tunnetun Hans Arnoldin kuvitusten peikot vuoden 1973 Kultasiskoni-kirjassa (1949) ovat pelottaneet. Myös Tove Janssonin Mörkö, hattivatit ja Taikatalvi-teoksen jäärouva ovat kutkutelleet kauhun tunteita. Muumipeikon metamorfoosi Taikurinhatussa voi myös järkyttää.

Kummituseläimeksi muuttuessaan muumipeikko menettää yhteyden omaan kehoonsa ja identiteettiinsä. Tätä teoksen kohtaa pelkäsi aikanaan myös nyt jo 9-vuotias esikoisemme. Häntä ei vaikkapa Beskowin vuorentonttu koskaan hätkäyttänyt.

”Se, etteivät lähimmät ihmiset tunnista, on syvä eksistentiaalinen pelko, hyvin tunnistettava”, Ylönen lohduttaa.

Share Buttons

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInEmail to someone

Lisää artikkeleita

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInEmail to someone