Milena Huhta – Taikuutta ja tabuja
Au, sattuu! Kuvittaja Milena Huhdan makuuhuoneen seinällä roikkuu koristeena hieno nahkainen ruoska, mutta nyt kipua ei tuoteta fetissiesineistöllä, vaan kidutusvälineenä toimii tatuointikone. Huhta on hankkinut laitteen jo monta vuotta sitten sitten, mutta aloittanut tatuointien tekemisen asiakkaille viimeisen vuoden aikana. Sitä ennen hän on harjoitellut tekniikkaa synteettisellä iholla – ja omalla kehollaan. Tällä kertaa vuorossa on häntä haastatteleva toimittaja.
”Ajattelen, että tatuointien suunnittelu ja toteuttaminen on vain yksi ekstensio ja formaatti sille, mitä muutenkin teen, ei niinkään kuvituksen kanssa kilpaileva asia”, Huhta toteaa.
Erojakin tekemisessä toki on.
”Kaikilla ihmisillä on erilainen iho ja on tärkeää huomioida, miten syvälle neula menee. Lisäksi kuvien suunnittelussa pitää ottaa huomioon kehon kolmiulotteisuus ja se, miten kuva asettuu vartaloon ja mahdollisiin muihin kuviin”, Huhta selittää.
Tatuoiminen on ollut fyysisesti yllättävän raskasta. Työtä tehdään milloin missäkin sykkyräasennossa kiinni toisessa ihmisessä ja paineet ovat kovat.
”On kuumottavaa, että tatuointia tehdessä ei saa tehdä yhtäkään virhettä. Toisaalta se sopii hyvin minulle, sillä olen luonnostani pikkutarkka perfektionisti ja jään mielelläni nysväämään yksityiskohtia.”
Asiakastöitä kuvittaessa kyseinen piirre ei aina ole kuvittajalle itselleen hyvä juttu.
”Esimerkiksi lehdissä budjetit ovat ennalta määritetyt ja kuvituspalkkiot ovat samat tekniikasta riippumatta. Lisäksi palkkioita ja tekijänoikeuksia poljetaan koko ajan alaspäin. Työmääräni on suhteessa palkkioihin vähän epätasapainossa, sillä olen kehittänyt itselleni aika masokistisen tyylin. Sanotaanko näin, että en halua laskea todellista tuntihintaani”, Huhta tunnustaa.
Tatuoiminen on yksi tulonlähde lisää, mutta Huhta kuitenkin työllistää itsensä kokopäiväisesti kuvittajana. Muun muassa Suomen Kuvalehti on ollut viimeisen vuoden aikana tärkeä ja miellyttävä asiakas. Kuvitettavat artikkelit ovat olleet mielenkiintoisia ja kuvittajalle on annettu sopivasti luovia vapauksia oman visionsa toteuttamiseen.
Viime vuonna Huhta toteutti myös esimerkiksi levynkansitaiteen suositulle Pariisin Kevät -yhtyeelle ja visuaalisen ilmeen Oulun musiikkivideofestivaalille. Lisäksi Huhta on suunnitellut kirjankansia Teokselle, Likelle, Förlagetille ja Into-kustannukselle.
Tänä vuonna Huhdan tavoitteena on aktivoitua uusien asiakassuhteiden etsinnässä.
”Itsensä häpeilemätön markkinoiminen vain tuntuu monesti vaikealta. Kuvittajan pitäisi olla monikätinen intialainen jumala, joka tekee yhtä aikaa monta asiaa: kauppaa töitä, hakee apurahoja ja näyttelyaikoja, päivittää verkkosivuja ja pyörittää verkkokauppaa. Ja jossain välissä pitää tehdä ne kuvatkin”, Huhta toteaa.
Ulkomaiden markkinat houkuttelevat. Huhta toteaa, että hänen detaljiorientoitunut tyylinsä ei ole erityisen skandinaavinen.
”Ehkä slaavitaustani vaikuttaa asiaan.”
Milena Huhta on syntynyt ja kasvanut pääkaupunkiseudulla, mutta kotona on puhuttu aina puolaa, joka on hänen äitinsä äidinkieli. Huhta on asunut Helsingin lisäksi Vantaalla ja Keravalla.
Puolalaisen taustan kautta slaavilaiset sadut tulivat Huhdalle lapsena tutuiksi.
”Olen ollut pienestä asti tosi kiinnostunut kansantaruista, mytologioista ja maagisista olennoista. Slaavilaiset sadut eivät ole mitään siloiteltuja lastensatuja, vaan niissä käy välillä myös tosi huonosti”, Huhta selittää.
Viime vuonna Huhta ja venäläistaustainen valokuvaaja Diana Luganski toteuttivat yhdessä projektin Thaumaturgy (suom. taikavoimat), jossa he käsittelivät heille yhteistä kulttuuriperintöä modernisoidussa visuaalisessa muodossa. Kuvitusta ja valokuvaa yhdistäviä teoksia nähtiin myös Galleria Kuvituksen näyttelyssä. Projekti jatkuu edelleen.
”Meillä on Dianan kanssa samanlaiset esteettiset mieltymykset ja tietynlainen level of darkness, joten yhdessä työskentely on ollut todella miellyttävää”, Huhta kertoo.
Mieltymys synkkään kuvastoon näkyy ja tuntuu myös Huhdan asunnossa, joka on tulvillaan krusifikseja, kynttilöitä ja eläinten kalloja. Taustalla soi goottirock, sängyllä keimailee musta kissa nimeltä Faust.
”Teini-ikä Myyrmäessä oli aika vaikeaa aikaa. Olin niin ernu (toim. huom. erilainen nuori) enkä sopeutunut joukkoon. Olin onnellinen päästessäni Helsinkiin Torkkelin kuvataidelukioon omieni pariin”, Huhta kertoo.
Torkkelista nousi Huhdan lisäksi muita saman ikäpolven kuvittajia, kuten Riikka Sormunen ja Eero Lampinen – kaikki kavereita keskenään. Kuten moni muukin, Huhta päätyi seuraavaksi Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan graafista suunnittelua.
”Kuvitus oli tuolloin melkein kirosana. Graafinen suunnittelu oli paljon coolimpaa ja kuvitusta pidettiin nolona. Jos olisimme olleet Titanicilla, yläkannella olivat graafiset suunnittelijat ja kuvitus alakannen roskaväen puuhaa”, Huhta nauraa.
Hän toteaa, että nyt asenteet ovat muuttuneet ja kuvittaminen on nuorten keskuudessa suosittua.
Kuvituskursseja Taideteollisen korkeakoulussa ei juurikaan ollut. Parasta antia oli Laura Laineen vetämä muotikuvituksen kurssi, joka sekin oli vaatesuunnittelun puolella.
”Jos siihen aikaan teki kuvitusta, sen kannatti olla vektoria. Käsin tekeminen ei ollut muodikasta. Olin hyvä piirtämään, mutta minulla ei ollut vielä mitään vakiintunutta omaa tyyliä. Sen kehitin tietoisesti vasta myöhemmin”, Huhta kertoo.
Hän oli kiinnostunut animesta ja mangasta ja kävi jopa vaihdossa Etelä-Koreassa harjoittelemassa tussimaalausta. Työura kuitenkin alkoi graafisen suunnittelun parissa eri muotilehdissä.
”Muoti on minulle suuri inspiraation lähde, mutta siihen liittyvä kulutuskulttuuri ja vaateteollisuus ovat nykyään vaikeita asioita niellä. Muotilehdissä työskennellessäni tosin olin nuorempi, enkä osannut ehkä olla niin hashtag woke kaikkien asioiden kanssa”, Huhta toteaa.
Muotilehtien jälkeen Huhta työskenteli graafisena suunnittelijana Marimekolla. Hänen vastuualuettaan olivat markkinoinnin materiaalit, etenkin ulkomaiden markkinoille. Samaan aikaan hän alkoi saada päivätyön ulkopuolelta kuvitustilauksia.
”Tein usein yhdeksästä viiteen päivätyön ja sitten illalla seitsemästä aamukahteen kuvitustöitä. Aloin olla aika piipussa.”
Kolme vuotta sitten Huhta otti lopputilin ja jättäytyi itsenäiseksi kuvittajaksi.
”Nyt tuntuu jännältä, miten paljon sitä onkaan joskus saanut kuukaudessa palkkaa. Toisaalta nyt saan toteuttaa itseäni vapaasti ja luoda omat aikatauluni.”
Tyyliinsä sopivasti Huhta kertoo olevansa yöihminen. Hänen tehokkain työaikansa on iltakuudesta eteenpäin. Päivällä Huhta juo pitkään aamukahvia, vastailee maileihin ja ottaa rennosti. Jos deadlinet lähestyvät, hän saattaa tehdä töitä pitkälle aamuyöhön.
”Olen monesti yrittänyt muuttua aamuihmiseksi, mutta siitä ei tule mitään”, Huhta toteaa.
Vapaa-aika ja työ sekoittuvat helposti toisiinsa, kun työ on myös harrastus.
”Minulla on tarve tehdä kuvia ja jos en tee niitä, alkaa ahdistaa. Mutta on tärkeää löytää kultainen keskitie sen kanssa, mikä määrä on tilaustöitä ja mikä määrä omaa taiteellista työskentelyä”, Huhta toteaa.
”Mutta joo, en ehkä ole mikään työhyvinvoinnin malliesimerkki”, Huhta naurahtaa.
Tilaustöissä kuvitusprosessi alkaa ideoiden kirjoittamisella ja vapaalla luonnostelulla. Kompositiota Huhta testaa käsin tulitikkuaskin kokoisella miniluonnoksella.
”Tilaustyöt piirrän alusta asti koneella, koska se on paljon tehokkaampaa”, Huhta kertoo.
Tällöin työvälineinä toimivat Wacomin digitaalinen piirtopöytä ja Photoshop.
Omissa projekteissaan Huhta piirtää ääriviivat käsin Copicin ohuilla tusseilla, skannaa työt ja värittää ne koneella.
”Tosin tällä hetkellä olen innostunut myös värittämään käsin.”
Milena Huhdan kuvituksissa on paljon referenssejä moderniin populaarikulttuuriin ja ajankohtaisiin ilmiöihin. Huhdan kuvituksissa on myös usein alastomuutta ja seksuaalisuuden kuvausta. Lähestymistapa on kuitenkin kovin erilainen kuin menneiden vuosikymmenten mainoskuvituksissa, jossa vähäpukeisilla naisilla myytiin tuotetta kuin tuotetta.
”Kulttuurissamme on paljon tabuja siitä, mitä voi esittää ja miten. Minua ärsyttää turha siveys ja kaksinaismoralismi. Paljaus ja seksi ovat ympäröivässä visuaalisessa kuvastossa kaikkialla läsnä, mutta vain tietyissä raameissa”, Huhta toteaa.
Huhta kertoo haluavansa luoda uusia tulkintoja ja tapoja esittää kehollisuutta. Lähiaikoina hän on halunnut muun muassa kuvata ei-binäärisiä hahmoja.
”Töissäni näkyy usein myös kiinnostukseni fetissikulttuuriin. Se, mikä on kenenkin mielestä liian rajua kuvastoa, vaihtelee paljon”, Huhta toteaa.
Tabut muuttuvat myös ajan myötä. Hän nostaa esimerkiksi idolinsa Tom of Finlandin, Touko Laaksosen.
”Sehän on ollut aivan järkyttävää ja paheksuttua materiaalia, mutta nyt yllättäen muuttunut salonkikelpoiseksi.”
Kerran Huhdalta tilattiin kuvitus artikkeliin, joka käsitteli feminististä pornoa. Kuvituksesta toivottiin rohkeaa ja monenlaisia kehoja kuvaavaa. Lopputulos oli kuitenkin tilaajan mielestä liian järkyttävä.
”Kuvassa ei näkynyt edes sukupuolielimiä ja se oli mielestäni hyvällä maulla ja stilisoiden toteutettu. Mutta tein sitten lopulta uuden, vesitetyn version kuvituksesta”, Huhta toteaa.
Huhta uskoo, että jos pyrkii miellyttämään kaikkia ja tekee laskelmallista asioiden keskiarvoa, se ei enää puhuttele ketään.
”Haluan olla itselleni uskollinen ja tehdä sellaisia kuvia, jotka edustavat omaa arvomaailmaani.”
