Nuoruuden angsti kuvitettuna

Aino Louhi visualisoi nuoren elämän kiihkon kaikki sävyt teoksessa, jota voisi kutsua paitsi sarjakuvaromaaniksi myös aikuisten kuvakirjaksi. Isommillakin lukijoilla on kuvan nälkä, mutta kuvitetun kirjan vakiintuneet luokittelut laajenevat hitaasti.

Teksti: Päivi Heikkilä-Halttunen
Kirjoitusaika: 2.9.2019

Aino LouhiMielikuvitustyttö. Imaginary girl (Suuri Kurpitsa 2019). Englanninkielinen käännös Pauliina Haasjoki.

 

Aino Louhen Mielikuvitustyttö on takakansitekstissä luokiteltu sarjakuvaromaaniksi. Yleisellä tasolla se kuvaa päähenkilön kasvua pienestä tytöksi aikuiseksi naiseksi. Samanaikaisesti se onnistuu tiivistämään myös yleisiä identiteetin työstämiseen liittyviä tuntemuksia, sukupuoleen ja ikään katsomatta. Pienin vedoin Louhi tavoittaa kahden tytön varhaisesta lapsuudesta juontuvan hengenheimolaisuuden tunnot, ystävyyden päättymisen ja yksin jääneen minäkertojan identiteettikriisin.

Teoksen alun perusteella tekisi mieli puhua nuorille ja aikuisille suunnatusta kuvakirjasta: jokaisella sivulla on kuva ja sitä selittää lakonisen lyhyt teksti. Ihmissuhteiden säröttyessä tunteet tihentyvät ja kerronta haaroittuu välillä myös perinteisiksi sarjakuvaruuduiksi.

Minäkertojalla on vimmainen halu kuulua ryhmään ja olla samanlainen kuin muut. Risteytyvät tiet ja alikulkutunneli ovat toistuvia vertauskuvia epävarmuudesta, peloista ja valintojen merkityksestä. Teos jakautuu kolmeen tytön eri kehitysvaihetta kuvaavaan osaan. Kuvituksen sävyskaalassa vahvoilla väreillä on mustavalkoisen ja harmaan sävyjen rinnalla aina oma merkityksensä.

Harkitut värit harmaavoittoisen kuvituksen yksityiskohdissa viestivät lukijalle ja kuvankatsojalle, että minäkertojan elämä ei kenties oikeasti ole lainkaan niin haljua ja vähäpätöistä kuin mitä tämä itse pahimmissa syövereissään kokee. Tunnepitoisten käännekohtien välissä lukija saa useamman kerran myös lepuuttaa mieltään tekstittömällä väriaukeamalla.

 

Lukijakunnat pirstaloituvat ja mieltymykset hajaantuvat, mutta kustantajat, kirjakaupat ja kirjastot eivät hevillä muuta vakiintuneita luokittelujaan. Harva kuvittaja tai kirjailija lähtee taistelemaan vakiintuneita käytänteitä vastaan, kun mietitään sitä, mille kohderyhmälle ja millaisilla etuliitteillä teosta markkinoidaan, jotta se saisi mahdollisimman laajan yleisön.

WSOY:llä oli kiinnostava, kustannustoimittaja Pirkko Haraisen ideoima Lista-sarja vuosina 2006–2007, missä julkaistiin kuvakirjoja nuorille aikuisille. Harainen halusi kokeilla Suomessa vielä täysin uutta formaattia. Vaikka kuvan käyttöalue oli jo tuolloin väljentynyt ja monipuolistunut ja sarjan tekijät olivat jo meritoituneita tekijöitä tai kiinnostavia nuoria tulokkaita, menekki ja huomio jäivät vaisuiksi.

Olen esitellyt hieman kokeellisempia kotimaisia ja Suomeen muualta käännettyjä kuvakirjoja opettajien täydennyskoulutuksissa ja ehdottanut kuvakirjojen käyttöä myös yläkoulussa ja lukiossa ja ammatillisissa oppilaitoksissa. Olen myös pyrkinyt laajentamaan opettajien tietämystä nykyisestä modernista sarjakuvasta. Esimerkiksi Hanneriina Moisseisen Suomen lähihistoriaa Karjalan evakoiden kautta kuvaava Kannas (Kreegah Bundolo 2017) ja Lauri Ahtisen pakolaisnuoren turvapaikkapäätöksen odottamisen piinasta kertova Elias (S&S 2018) puhuttelevat eri ikäisiä ja eri taustoista tulevia lukijoita. Kirjat ovat olleet opettajille entuudestaan tuntemattomia, mutta lyhyen empimisen ja työpajojen jälkeen he ovat ymmärtäneet kuvakirjan ja sarjakuvan mahdollisuudet osana opetusta.

 

 

Share Buttons

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInEmail to someone

Lisää artikkeleita

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInEmail to someone