Suomen kansitaiteen historia

Ville Hännisen teos esittelee suomalaista kansitaidetta koko itsenäisyyden ajalta.

Teksti: Jyrki Vainio
Kirjoitusaika: 12.12.2017

Tietokirjailija, toimittaja Ville Hänninen on pitkään kirjoittanut artikkeleita kirjankansista ja niiden tekijöistä. Nyt on käsillä hänen ensimmäinen merkittävä koosteensa aiheesta. Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia (SKS 2017) on muhkea kirja, johon on koottu yksi kirjankansi Suomen itsenäisyyden jokaiselta vuodelta. Hänninen esittelee sekä teoksen, kirjailijan että kannen tekijän.

Valittu esitystapa tekee kirjasta ehkä väkisinkin hiukan hajanaisen. Teos on sarja pieniä paloja, joilla kyllä hahmotellaan alan historian eri vaiheita, mutta kokonaiskuvan muodostaminen jää osin lukijalle itselleen.

Mainituksi tulevat useimmat alan historian keskeisimmät tekijät Topi Vikstedtistä Martti Mykkäseen, Kosti Antikaisesta ja Urpo Huhtasesta nykypolven Markus Pyörälään ja Jussi Kaakiseen. Useimpien kohdalla tämä tarkoittaa lyhyitä elämäkertatietoja ja anekdoottimaisia poimintoja. Huomionarvoista on, että monista jo tämän selville saaminen on ollut kovan työn takana, sillä aihepiiristä on ollut niin vähän aiempaa tietoa saatavilla.

Kollaa kestää (1940), kansi Eeli Jaatinen.
Tanssilattia vuorella (1977), kansi Kosti Antikainen.

Hännisen omat mielenkiinnon kohteet ovat ohjanneet häntä valitsemaan kansia ihastuttavan monenlaisista painotuotteista. Ei vain romaanikirjallisuudesta, vaan myös lastenkirjoista, sarjakuvista, viihdelukemistoista, jopa yhdestä CD-ROM:ista. Liekö Hännisen oma mieltymys suunnannut kokonaisuutta niin, että yllättävän monet kannet ovat nimenomaan piirroksellisia – vai onko suomalainen kansitaide luonteeltaan nimenomaan enemmän piirrettyä kuin maalattua?

Entä millainen on kirjankansia käsittelevän kirjan oma kansi? Asettelultaan ja idealtaan nokkela: suurennettu kuva Björn Landströmin Sinuhesta, tunnetusta kirjankannesta, jossa on kasvot. Mutta harmillisesti kuva itsessään on sumea, siitä näkee, että on käytetty digitaalista aineistoa, jota on suurennettu yli resoluution sietokyvyn. Landströmin siveltimenvetojen tutkisteluun ei siitä oikein ole, ne jäävät yhä mysteeriksi.

Yksi hiljaa soitettu nuotti voi kuulostaa hiljaisemmalta kuin täysi hiljaisuus, sillä vasta sen avulla jäsentää ympärillä olevan tyhjyyden. Siltä tuntuu myös tämän kirjan kanssa: kun aiheesta paljastuu esiin vähän, oikeastaan vasta tajuaa, kuinka paljon on vielä esiin kaivamatta.

 

Share Buttons

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInEmail to someone

Lisää artikkeleita

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInEmail to someone