Camilla Mickwitzin pehmeä vallankumous

Camilla Mickwitzin kuvakirjojen kasvatit ovat varttuneet jo itse vanhemmiksi. Jason-, Emilia- ja Mimosa-kirjasarjat puhuttelevat nyt myös uusia lapsisukupolvia. Räväkkä mutta harmoninen värimaailma sekä pyöreiden ihmishahmojen synnyttämä turvallisuuden tunne eivät ole menettäneet viehätystään.

Rakastettujen kuvakirjojensa lisäksi Mickwitzin tunnetuimpia töitä on Pikku Kakkosen vuonna 1983 valmistunut ja siitä lähtien käytössä ollut avaustunnuksen pala-animaatio.

Pikku Kakkosen Varokaa heikkoa jäätä -animaatio on myös Mickwitzin käsialaa. Lapset ovat jännittäneet ja pelänneet sitä jo vuodesta 1986 lähtien.

Ura lastenkulttuurin monitoimijana alkoi onnenkantamoisesta. Mickwitz teki 1960-luvun lopulla Ylen ruotsinkieliselle lastenohjelmatoimitukselle muutamia kuvituksia, joista kiinnostuttiin niin paljon, että kuvittajaa pyydettiin tekemään Ylelle myös animaatiofilmejä. Animaation tekijänä Mickwitz oli itseoppinut.

Kustantajat kiinnostuivat Mickwitzin kuvakirjaideoista vasta, kun hänen pala-animaationsa olivat saaneet kotimaista ja kansainvälistä tunnustusta. Valtaosa Mickwitzin kuvakirjoista onkin ilmestynyt ensin animaatioina. Lapset tutustuivat esimerkiksi Jasoniin ensin animaatioelokuvassa vuonna 1972. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi ensimmäinen kuvakirja Jason, tarina tavallisesta pienestä pojasta.  Kirja on siinä mielessä erityinen, että sen kuvitus on tehty pala-animaation materiaalista. Myös Emiliaan ja Mimosa-noitaan tutustuttiin ensin animaatioina. Näiden jälkeen Mickwitz toteutti teoksensa päinvastaisessa järjestyksessä: ensin kirjoina, sitten animaatioina.

Camilla Mickwitz syntyi vuonna 1937 Helsingissä vuorineuvos Gunnar Zilliacuksen ja Brita Storgårdsin kolmanneksi lapseksi. Vanhempien avioeron vuoksi hän vietti lapsena paljon aikaa perhetuttujen ja sukulaisten luona. Mickwitz oli myös vuoden sotalapsena Ruotsissa, missä hän aloitti koulunkäynnin. Nämä muistot ovat tiivistyneet kuvakirjaan Jason muuttaa maasta (1978). Kirjassa Jasonin äiti on joutunut työttömäksi ja yksinhuoltajaperhe lähtee siirtolaisiksi Ruotsiin. Jason ei ymmärrä uuden kotimaansa kieltä, mutta hän ratkaisee asian menemällä taaperoiden osastolle, missä hän opettelee kieltä samaa tahtia pikkulasten kanssa.

1950-luvulla Mickwitz opiskeli Helsingin Taideteollisessa oppilaitoksessa graafisella linjalla. Työuransa hän aloitti mainospiirtäjänä, mutta siirtyi perheen perustamisen myötä jo 1960-luvun puolivälissä freelanceriksi.

Mickwitz ihaili edeltäviä kuvittajamestareita, kuten John Baueria, Elsa Beskowia ja Rudolf Koivua.  Hänen varhaiset kuvituksensa toisten teksteihin eivät vielä antaneet viitettä tulevasta omintakeisesta tyylistä. Tyttönimellä Zilliacus tehty kuvitus Pipaluk Freuchenin lastenromaaniin Eskimopoika Ivik (1958) muistuttaa vielä 1950-luvulle tyypillistä valtavirran kuvitustyyliä.

Sittemmin Camilla Mickwitz kehitti oman ilmeensä, jossa hän käytti yleensä väriliituja ja guassia sekä vahvaa tussia ääriviivojen rajaamiseen.  Värillinen kartonki ja sen rosoinen pinta toivat kuviin elävyyttä ja rouheutta. Nykypäivän katsoja viehättyy retrotyylisen väriskaalan lisäksi myös rohkeasta kuvarajauksesta.

Mickwitz vaihtoi ajoittain tyyliään silläkin uhalla, että konservatiiviset lapsilukijat saattaisivat oudoksua henkilöhahmojen ja kuvitustyylin muuttumista. Mickwitz piti aina kuvaa ensisijaisena ilmaisukeinonaan, jota teksti täydentää. Monet hänen kuvakirjansa toimisivatkin hyvin myös ilman tekstiä.

1970-luku oli yhteiskunnallisen tiedostamisen aikaa, joka näkyi myös lastenkirjoissa. Mickwitz teki lapsille suunnatuissa teoksissaan lempeää vallankumousta. Jasonin yksinhuoltajaäiti Kaarina on töissä tehtaassa ja ansaitsee lisätuloja taidekoulun alastonmallina. Tapa kuvata arkea miellytti varmasti niitä 1970-luvun poliitikkoja, jotka halusivat pienten lasten äidit pois kotoa palkkatyöhön.

Yksinhuoltajan lapsen kuvaaminen ei sinällään ollut kotimaisissa lastenkirjoissa tuolloin radikaalia, mutta uutta oli Mickwitzin tapa tarkkailla ajankohtaisia ilmiöitä lapsen tasalta ja näitä havaintoja arvostaen. Mickwitz korosti monissa haastatteluissa, ettei halua sortua lapsen tulkintakykyä aliarvioivaan kirjatehtailuun. Hän luotti siihen, että lapsella on kyky selviytyä ja ratkaista ongelmia ennakkoluulottomalla, tuoreella tavalla, josta myös aikuiset voivat ottaa mallia. Lapsisankari toimii toistuvasti Mickwitzin tuotannossa erilaisten ihmisten ja näkemysten sovittelijana.

Mickwitzin tuotannossa aikuiset ovat usein vertauskuvia yhteiskunnalle ja sen säännöille. Emilia ja Oskarin nukke (1980) näyttäytyy vielä lähes 50 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin radikaalina kuvakirjana kyseenalaistaessaan tiukat sukupuoliroolit ja naisen aseman. Aikuinen tunnistaa myös kirjan viittaukset Henrik Ibsenin Nukkekoti-näytelmään. Emilia ja kuningas Oskari (1980) asettaa rinnakkain diktatuurin ja demokraattisen yhteiskunnan.

Mickwitzin omintakeinen tyyli näkyi 1970- ja 80-luvuilla monissa yhteyksissä. Mickwitz kuvitti muun muassa Helsingin Sanomia, etenkin ruoka- ja perheaiheita. Hän kuvitti myös postikortteja, adventtikalentereita sekä infolehtisiä eri tarpeisiin. Näiltä osin hänen uransa muistuttaa Maija Karmaa: lastenkirjakuvittajan tunnettuuden kannalta on hyvä, että aikuisyleisö tietää tekijän muistakin yhteyksistä.

Camilla Mickwitz on kertonut, että animaation tekemisen yhteisöllisyys oli hänelle mieluista verrattuna kuvittamisen yksinäisyyteen. Hän kuitenkin kärsi siitä, että lasten animaatio ei Suomessa saanut juurikaan arvostusta osakseen. Mickwitz oli myös harmissaan suomenruotsalaisten lastenkulttuurin ja -kirjallisuuden tekijöiden huonosta näkyvyydestä ja arvostuksesta.

Mickwitz menehtyi ennenaikaisesti 51-vuotiaana aivoverenvuotoon vuonna 1989. Viimeisiksi kirjoiksi jäivät Ei kai täällä ole käärmeitä? (1988) ja Uusitalojen uusi talo (1989). Vielä vuosi ennen kuolemaan Mickwitz murehti sitä, että hänen uusimmat kuvakirjansa eivät kääntyneet ruotsiksi sen koommin Suomessa kuin Ruotsissakaan.

Vailla tunnustusta Mickwitz  ei kuitenkaan jäänyt. Hän sai kuvakirjoistaan Rudolf Koivu -palkinnon vuonna 1984 ja lastenkulttuurin valtionpalkinon vuonna 1987. Mickwitzin animaatiot ovat keränneet myös kansainvälistä mainetta ja tunnustuksia.

Julkaistu Kuvittaja-lehdessä 1/19.