Sukat ovat makkaralla ja hiukset hulmuavat, kun lapset leikkivät, touhuavat ja seikkailevat Ilon Wiklandin (1930–) kuvituksissa. Ruotsin-virolaisen kuvittajan ja kuvataiteilijan Ilon Wiklandin piirrosjälki on tullut tutuksi monelle lapselle ja hieman vanhemmalle erityisesti lukuisista Astrid Lindgrenin kirjoittamista kirjoista, kuten Ronja ryövärintyttärestä, Melukylän lapsista, Katto-Kassisesta ja Veljeni Leijonamielestä. Wikland ja Lindgren tekivätkin tiivistä yhteistyötä lähes 50 vuoden ajan. 

Kaikki alkoi yhdestä onnekkaasta tapaamisesta Lindgrenin kanssa vuonna 1953. Konstfackissa opiskellut Wikland oli vasta 23-vuotias kuvittaja, kun hän vieraili Rabén & Sjögren -kustantamossa ja tapasi Lindgrenin. 45-vuotias Lindgren oli puolestaan juuri viimeistelemässä Mio, poikani Mio -kirjaa, johon etsittiin kuvittajaa. Wikland päätyi tekemään koekuvitukset, ja Lindgren ihastui niihin välittömästi. 

“Äiti onkin sanonut, ettei tämän jälkeen ole tarvinnut miettiä, mitä tekisi”, kertoo Ilonin neljästä tyttärestä toiseksi vanhin Birgitta Wikland ja jatkaa: 

“Varsinkin Astridin tekstien kohdalla Ilonille syntyi välittömästi mielikuva siitä, kuinka tarina kuvitetaan. Teksti itsessään oli jo hyvin kuvailevaa, mutta varmasti kuvituksissa on mukana myös Ilonin omaa mielikuvitusta, ja hän myös teki kuvitukset haluamallaan tavalla.” 

Alkuvuodesta Ilon Wikland täytti 96 vuotta. Wikland ei ole kuvittanut enää vuosiin ja hänen viimeiseksi jäänyt kuvitustyönsä oli vuonna 2015, kun hän teki kuvitukset Mark Levengoodin kirjaan Vasten auringon siltaa (S&S). Silti hänen kuvituksiaan nähdään säännöllisesti näyttelyissä ja yleisölle uusiakin töitä tulee nähtäville. 

Vuonna 2018 Wiklandin tyttäret Birgitta, Hélène, Fredrika ja Anna ottivat johtaakseen äitinsä kuvitusperintöä ja oikeuksia hallinnoivan Design Ilon Wikland AB:n. Muutamia vuosia sitten toiminta laajeni, kun aiemmin Rights & Brands -agentuurille työskennellyt Anna Lawrence siirtyi sen toimitusjohtajaksi.  

Tavoitteena on, että Wiklandin kuvitusperintöä saadaan paremmin esille, tietoutta Wiklandista kuvittajana levitettyä, hänen tekijänoikeuksiaan suojattua ja hänen laajat kuvitusarkistonsa organisoitua.  

“Nyt oli ehkä viimeisiä hetkiä, kun oli mahdollista lähteä työskentelemään näiden eteen – hänet tunnetaan kuvittaja ja hänen kuvituksistaan ollaan yhä kiinnostuneita”, Lawrence toteaa. 

Olemme olleet todella yllättyneitä siitä, kuinka tuottelias hän on ollut kuvittajana.

Birgitta Wikland

Viime vuosien isoin ja tärkein urakka on ollut käydä läpi ja organisoida Ilonin valtaisia kuvitusarkistoja. Originaaleja on olemassa tuhansia, eikä kaikkien kuvitusten olinpaikkaa ole tiedossa, sillä Ilon antoi kuvituksia myös ystävilleen ja jopa tuntemattomille – esimerkiksi, kun hän teki pieniä piirroksia junamatkoillaan.  

Kun kaksi vuotta sitten Ilonin Tukholman asunto piti tyhjentää, laatikoista pulpahteli esiin paljon kuvituksia, joita Birgitta eivätkä hänen siskonsa olleet aiemmin nähnytkään. Vuonna 2004 Ilon oli lahjoittanut 800 kuvitusta Viron valtiolle, mutta noin 3000 kuvitusta oli jäänyt yhä Wiklandin henkilökohtaiseen arkistoon.  

“Olemme olleet todella yllättyneitä siitä, kuinka tuottelias hän on ollut. Samalla se oli aikamoinen sotku, sillä kuvituksia on valtavasti, eikä niitä oltu millään lailla järjestelty tai nimetty. Emme tiedä kaikkien kuvitusten kontekstia, kuten miltä vuodelta tai mistä kirjasta ne ovat”, Birgitta sanoo. 

Löytyi esimerkiksi mainoskuvituksia, lehtikuvituksia, koulutöitä, kalligrafiaa, klassisia satukuvituksia, käsinkirjoitettuja muistiinpanoja ja kirjeitä. Apua ja vinkkejä luettelointiin he saivat urakkaan Moomin Charactersin arkistointitiimiltä. 

Samalla kuvituksista näkee, kuinka Ilonin tyyli on muuttunut voimakkaista väreistä ja kontrasteista kohti pehmeämpää ilmaisua.   

”Osassa kuvituksissa on pitänyt todella miettiä, ovatko nämä Ilonin vai jonkun toisen tekemiä. Esimerkiksi 1950-luvulla Bonnier-lehdille tehtyjen rakkausnovellien kuvitus oli tehty aivan eri tyylillä”, Anna Lawrence kertoo. 

⭡Kuvitus kirjasta Osaa Lottakin ajaa (Rabén & Sjögren 1971)

Kun Birgitta ja hänen siskonsa asuivat vielä kotona, Ilon työskenteli kodin yhteydessä olevalla työhuoneella. Oven ollessa kiinni he tiesivät, ettei äitiä saanut silloin häiritä. Mutta jos ovi oli ihan vain vähän raolla, silloin saattoi mennä juttelemaan. 

”Usein hän työskenteli yömyöhään, jota kuvitukset ehtivät kustantajalle. Sen tiesi hänen työhuoneessa päällä olevista valoista. Välillä toimitimme siskojeni kanssa valmiita kuvituksia kustantamoon, jotta äiti ehti piirtää lisää.” 

”Hänelle oli tärkeää työskennellä kotona, jotta hän tiesi, mitä meille lapsille kuuluu. Samanaikaisesti meillä oli monia au paireja, jotta äiti sai työskennellä rauhassa.” 

Wiklandin kuvituksissa lapset ovat aina sankareita, ja asioita katsotaan heidän näkökulmasta. Birgitta Wikland tunnistaa äitinsä kuvituksista paljon tosielämän tilanteita ja tavaroita.

Hänen pikkusiskonsa Fredrikan aurinkoa muistuttavasta piirroksesta on päätynyt monta eri versiota Ilonin kuvituksiin – tosiasiassa Fredrikan alkuperäinen piirros kuvasti perheen lastenhoitajaa.

Monet muutkin tutut tavarat, huonekalut, miljööt sekä vaatteet, joita Birgitta ja hänen sisaruksensa käyttivät, ovat päätyneet kuvitusten aiheiksi. Kuvituksissa sekoittuvat talot ja maisemat Virosta ja Ruotsista. 

”Ja Lotta, se olen minä ensimmäisissä kirjoissa ja myöhemmissä kirjoissa Lottana on siskoni Anna. Lotan lierihattukin on samanlainen kuin mikä meillä oli”, Birgitta kertoo. 

Kuvitukset eivät kuitenkaan sisältäneet vain iloisia ja aurinkoisia hetkiä, vaan myös menetystä ja jopa sotaa. Esimerkiksi Pitkä, pitkä matka -kirjassa (Wsoy 1996), kun tarina muuttuu yhä synkemmäksi, myös värit katoavat.  

”Tätä tekniikkaa hän käytti paljon 1990-luvulla kuvittamissaan kirjoissa”, Anna Lawrence sanoo. 

Ilonin ura sijoittuu aikaan, kun kuvittaja nähtiin pitkälti alisteisena kirjailijalle. Vuosikymmenien ajan suuri yleisö tiesi kyllä Astrid Lindgrenin nimen, mutta osasivatko he nimetä kirjojen kuvittajat. Wiklandin lisäksi esimerkiksi Lindgrenin kirjoista Vaahteramäen Eemeliä kuvitti Björn Berg ja Peppi Pitkätossua Ingrid Vang Nyman.  

“Kirjailija oli se, joka oli näkyvillä ja joku vain teki kuvitukset. Kuvituksella ei nähty samanlaista arvoa. Kuvittajien aseman ja oikeuksien eteen pitää tehdä töitä – tämä on ollut jatkuvaa taistelua tunnustuksesta”, Anna Lawrence toteaa. 

Ja kun vuosia sitten Wikland halusi lahjoittaa lastenkirjakuvituksiaan museolle, yksikään valtion museo Ruotsissa ei ollut tuolloin kiinnostunut ottamaan vastaan kuvituksia kokoelmaansa. Niinpä Wikland päätyi lahjoittamaan kirjakuvituksensa Viron valtiolle. Haapsaluun, jossa Wikland vietti lapsuuttaan, perustettiin Ilonin ihmeidenmaa lastenkeskus ja museo vuonna 2006.  

Tämä on hyvä tapa esitellä Ilonin kuvitukset myös uusille sukupolville

Anna Lawrence

Anna Lawrence ja Birgitta Wikland kokevat, että heidän tehtävänsä on tehdä nyt Ilonin kuvitustyötä näkyväksi myös tuleville sukupolville. Siinä Ilonin kuvitusarkistot ovat tärkeässä osassa, sillä nyt he voivat tehdä täysin kuvittajalähtöisiä projekteja. 

Ilon Wiklandin arkistolöytöjen pohjalta on jo toteutettu kirjat Meidän oma koira ja Ihmeellinen isoäiti (Wsoy), jotka julkaistiin suomeksi tänä vuonna. Lisää kirjaprojekteja, näyttelyitä, ja kuvitusten lisensointia on luvassa. The Astrid Lindgren Companyn kanssa on myös tehty yhteistyötä, esimerkiksi yhteisen graafisen manuaalin toteuttamiseksi. 

Siinä, että arkistojen löytöjen pohjalta syntyy nyt uusia teoksia, he näkevät ainakin kaksi hyvää syytä. 

“Ensinnäkin jokaisen tulisi tietää, että nämä kuvitukset on tehnyt Ilon. Toiseksi tämä on hyvä tapa esitellä hänet myös uusille sukupolville”, Anna Lawrence toteaa. 

→ Katso lisää Ilon Wiklandin kuvituksia.

→ Ilon Wiklandin videohaastattelu vuodelta 2018, Augustpriset.