Kun Helsingin Sanomat kysyi vuonna 2004 lukijoiltaan, mikä on heille rakkain kotimainen lasten- tai nuortenkirja, voittajaksi eivät nousseet muumit tai Mauri Kunnaksen tarinat, vaan Mestaritontun seikkailut. Klassisesta satukuvastosta noitineen, prinsessoineen ja merenneitoineen ammentavasta, yli satavuotiaasta lastenkirjasta on otettu jo 20 painosta.

Tamperelaisen kirjailijan Aili Somersalon saturomaani ilmestyi WSOY:n kustantamana alun perin vuonna 1919 Hilkka Finnen mustavalkoisin piirroksin, mutta ne korvattiin vuonna 1945 julkaistussa toisessa painoksessa Onni Mansneruksen guassimaalauksin ja raapekartonkitekniikalla tehdyin vinjetein. Samana vuonna Mansneruksen maalauksilla ja tussiteräpiirroksilla julkaistiin myös uusintapainos Somersalon lastenromaanista Päivikin satu, joka on Mestaritontun seikkailujen itsenäinen johdanto-osa.

Mansneruksen satukuvitukset tekevät edelleen vaikutuksen teknisellä taidokkuudellaan ja vahvoilla tunnelmillaan. Vaikutuksen tekee myös Mansneruksen elämäntarina, jossa on riittänyt monia käänteitä.

“Mestaritontun seikkailut” (WSOY 1945).

Onni Mansnerus syntyi vuonna 1906 rautatieläisperheeseen kaupunkielämältään vilkkaassa ja kansainvälisessä Viipurissa, jossa hän kouluikäisenä koki sekä Suomen itsenäistymisen että sisällissodan.

Onni oli innokas pianisti ja esiintyi nuorena myös orkestereissa, mutta ammattilaiseksi hän totesi sormiensa olevan liian lyhyet. Myös kuvataiteen kutsu oli vahva, ja 17-vuotiaana hän aloitti opinnot Viipurin taiteenystävien piirustuskoulussa. 22-vuotiaana hän muutti Helsinkiin jatkamaan opintojansa Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Ateneumissa.

Helsingissä Mansnerus tutustui kotiapulaisena työskennelleeseen espoolaiseen Saga Vainioon. Häitä vietettiin vuonna 1931, ja samana vuonna syntyi parin esikoinen.

Helsingissä vietettyjen vuosien jälkeen Onni halusi palata rakkaaseen kotikaupunkiinsa Viipuriin, tällä kertaa mukanaan oma perhe. Vuonna 1936 saatiin toinen lapsi.

Mansnerus päätti hyödyntää luovuuttaan taloudellisesti epävarman taiteellisen uran lisäksi kaupallisemmalla saralla ja perusti mainosalalla työskennelleen ystävänsä Niilo Kostermaan kanssa oman mainostoimiston. Mansnerus jatkoi kuitenkin myös taiteellista työskentelyään, ja oli aktiivisesti mukana Viipurin taiteilijaseuran ryhmänäyttelyissä.

Perhe-elämän ja mainostoimiston pyörittämistä Viipurissa kesti kolme vuotta.

”Katkera talvisota hävitti kaiken siihen asti kertyneen”, Mansnerus on kirjoittanut muistikirjaansa.

“Mestaritontun seikkailut” (WSOY 1945).
“Mestaritontun seikkailut” (WSOY 1945).

Mansnerus oli sodan alkaessa 33-vuotias ja sen päättyessä 38. Hän palveli korkeimmillaan kersanttina, ja taisteluiden lomassa piirsi asemakarttoja ja kuvitti Asemies- ja Aseveli-lehtiä. Sodassa kaatui pikkuveli, ja Onni lupasi itselleen, että jos hän selviää sodasta hengissä, aikoo hän kuunnella kutsumustaan ja jatkaa uraansa vapaana taiteilijana.

Sodan syttyessä vaimo ja lapset evakuoitiin Viipurista Suur-Miehikkälään, jossa syntyi parin kolmas lapsi. Rauhan palauduttua Mansnerukset asettuivat Helsingin Oulunkylään ja saivat neljännen lapsensa.

Sotaa seuranneet jälleenrakentamisen vuodet olivat nousujohteista aikaa myös Mansneruksen uralla. Hänen maalaamiaan asetelmia, maisemia ja muotokuvia oli esillä ryhmänäyttelyissä muun muassa Taidehallissa, Ateneumissa ja Mannerheimintiellä sijainneessa Taiteilijain salongissa. Hän oli aktiivisesti tekemisissä oman aikakautensa taiteilijoiden kanssa, ja kotialbumista löytyy kuva myös Suomen Taidegraafikoiden illanvietoista vieressään muuan Tove Jansson.

Sanomalehdet kirjoittivat taidenäyttelyistä ahkerasti ja yksityiskohtaisesti. Kulttuurilehti Suomalainen Suomi nosti esiin vuonna 1947 Viipurin taiteilijaseuran ryhmänäyttelystä Mansneruksen, joka osoitti ”sellaista tuntemisen ja näkemisen herkkyyttä, jonka varaan voimakastahtoinen taiteilija voisi rakentaa tulevaisuutta”.

Heti sodan jälkeen syntyivät myös maineikkaat kuvitukset Mestaritontun seikkailuihin ja Päivikin satuun. Näiden lisäksi Mansnerus kuvitti 1940‒50-luvuilla WSOY:lle myös lukuisia romaanien kansia ja muita lastenkirjoja, suurimman osan mustavalkoisin piirroksin.

Joskus kirjojen julkaisussa on kestänyt odotettua pidempään. Mansnerus kuvitti upein akvarellimaalauksin satukirjan Kulunut kultaviitta vuonna 1948, mutta julkaisu peruttiin. Kirjan toimittaja ja runoilija Jarno Pennanen, joka oli istunut vankilassa Hella Wuolijoen Neuvostoliiton vakoiluepäilyihin liittyvän tuomion vuoksi. Kulunut kultaviitta julkaistiin vasta Pennasen kuoleman jälkeen vuonna 1971, ja kalliiksi käyvän värikuvapainatuksen sijaan päädyttiin käyttämään kustantamon oman graafikon mustavalkopiirroksia. Kulunut kultaviitta julkaistiin Mansneruksen alkuperäisillä vesivärikuvituksilla vasta vuonna 2007.

Kuvittamista on pitkään pidetty vähemmän arvokkaana kuin itsenäistä taiteellista työskentelyä, ja tämä näkyy myös Mansneruksen asennoitumisessa erilaisiin osaamisalueisiinsa. Taiteellinen työskentely on taltioitu leikekirjoihin tarkasti, mutta kuvakirjoihin ja muihin kuvitustöihin liittyen ei juuri löydy mainintoja.

”Mansnerus näyttää tehneen kuvitukset välityönä kaiken muun lomassa, mutta kirjat kuvituksineen ovat olleet sodanjälkeisten vuosien lapsille aarteita. Niiden näkeminen sykähdyttää vieläkin”, kirjakuvituksen asiantuntija Maria Laukka on kirjoittanut.

“Kulunut kultaviitta” (1948 / 2007).

1956 Mansneruksen perhe sai Helsingin Paloheinästä rintamamiestontin, jolle rakennettiin talkoovoimin talo isolla ateljeella. Onni vietti suuren osan ajastaan työhuoneen suljetun oven takana, ja kotiäidiksi jäänyt Saga vastasi perhearjen pyörittämisestä. Mansnerus teki myös maalaus- ja opintomatkoja yksin ja yhdessä kollegoiden kanssa muun muassa Ranskaan, Espanjaan ja Lappiin.

Intensiivisten työskentelyjaksojen jälkeen sosiaalinen Mansnerus tyhjensi päätään juhlimalla, ja taiteilijoiden illanviettojen lisäksi hän otti aktiivisesti osaa Helsingin liike-elämän vaikuttajien kokoontumisiin Hotelli Tornin ateljeebaarissa. Hotellin johtaja Jorma Soiro oli Mansneruksen vanha luokkatoveri Viipurista, ja taitelija maksoi monet ravintolalaskunsa tauluilla. Ateljeebaarin kantaporukka kutsui itseään nimellä Tornin ritarit, ja hankki itselleen jopa salaseuramaiset koristeelliset viitat jäsenyyden merkiksi.

Mansnerus loi valtaapitäviin suhteita myös Lions-klubin kautta.  Klubin jäsenet tukivat toisiaan ja tilasivat taiteilijalta muotokuvia itselleen tai suosittelivat tekijää tutuilleen. Muotokuvamaalauksesta tulikin Mansnerukselle merkittävä tulonlähde, ja hän on ikuistanut siveltimellään poliitikkoja, professoreja ja rehtoreita, liikemiehiä ja muita merkkihenkilöitä.

”Muotokuvan tulee olla myös taideteos, ja taiteilijan on uskallettava antaa se julkisesti arvosteltavaksi”, Mansnerus totesi Elanto-lehden haastattelussa 1959.

Elanto-lehdelle hän teki myös kuvitustöitä, muun muassa upeita kansikuvituksia. Hänen maalauksiaan ostettiin myös Elannon ravintoloiden ja konttoreiden seinille.

Myös markkinointikuvituksia syntyi. Mansnerus suunnitteli 50-luvun alussa muun muassa Halvan makeistehtaalle logon ja mainoksia. Kun taiteilija vieraili tehtaalla, sai hän kotiin tuliaisiksi aina runsaasti halvaa. Tämä oli niukalla 1950-luvulla perheen lapsille suuri ilo.

“Kulunut kultaviitta” (1948 / 2007).

Mansnerus seurasi aikaansa ja taidemaailman virtauksia, ja intoutui 1960-luvulla abstraktista ja impressionistisesta maalaustyylistä. Näyttelyarvioissa häntä moitittiin tyylin vaihdoksesta, jonka koettiin sopivan paremmin nuoren polven taiteilijoille. Erityisesti Mansnerusta kiiteltiin hänen grafiikantöistään, joiden myymisessä auttoivat alan yhdistykset ja galleriat.

”Mansnerus on tavoittanut jotain puupiirroksen synnyinmaan Japanin mestareiden aidosta tekniikasta”, kirjoitti Ylioppilaslehti vuonna 1958.

Toimeentulo vapaana taiteilijana oli monipuolisesta urasta huolimatta suuri haaste. 1960-luvun lopussa Mansnerus sai aivoverenvuodon, josta kuitenkin onnistui toipumaan. Lapset olivat jo muuttaneet pois kotoa, ja kun rakennusyritys tarjosi Mansnerukselle hyvää hintaa Paloheinän omakotitalon tontista, päätti Mansnerus tehdä kaupat ja hankkiutua eroon taloushuolistaan.

Mansnerus muutti 1973 vaimoineen Kouvolaan, jossa asui parin nuorin tytär. Muutto uudella paikkakunnalla alkoi kuitenkin epäonnisesti, kun Mansnerus joutui onnettomuudessa auton töytäisemäksi lähellä uutta kotiaan. Mansnerus oli sairaalassa monta viikkoa, jonka aikana hänen vävynsä remontoi hyvän ateljeetilan autotalliin.

“Vesikannu”, 1977.

Kaikkien yllätykseksi vaikeuksia seurasi Mansneruksen uusi taiteellinen aikakausi poikkeuksellisen taidokkaiden fotorealististen asetelmien maalarina. Mansnerus oli vielä 1970-luvulla mukana lukuisissa näyttelyissä, ja taiteellinen työskentely jatkui kuolemaan vuonna 1980 asti. Teokset ovat edelleen arvostettuja, ja niitä löytyy lukuisista museoista ja taidekokoelmista.

Artikkelin lähteinä ovat olleet Onni Mansneruksen muistikirjat, tyttären Satu Mansneruksen haastattelu sekä taidekirja ”Onni Mansnerus 1906‒1980. Pitkin Tuulista tietä” (Toim. Marianna Mansnerus, 2007).

Julkaistu Kuvittajassa 4/23.

More news

5.12.2023
/

Domestic illustrators

Emmi-Riikka Vartiaisen maaginen luonto

5.9.2023
/

Domestic illustrators

Emmi Jormalaisen sanattomat tarinat

6.6.2023
/

Domestic illustrators

Antti Kalevi – Mitä väriä!

6.6.2023
/

Domestic illustrators

Pekka Vuoren iloinen urakka