Aline Zalko – Psykedeliaa puuväreillä

Nykytaiteen ja kuvituksen kentillä sukkuloiva Aline Zalko löysi innoituksensa rakennusmontuista.

Teksti: Sara Kärpänen.

Aline Zalko
• Kuvittaja, piirtäjä
• Asuu synnyinkaupungissaan Pariisissa
• Valmistunut Pariisin Art Décoratifs -korkeakoulusta, vaihto-opintoja New Yorkin School of Visual Artsissa
• Asiakkaita: The New York Times, Harvard Business Review, Le Monde, Elle, Le Figaro, LVMH
• Yksityisnäyttelyitä: 1977 (Galerie Editions Michel Lagarde, 2015), Homo Bulla (Galerie Derouillon, 2014)

Pienen pariisilaiskolmion olohuoneesta on matkaa Aline Zalkon, 36, työhuoneeseen noin metri, makuuhuoneesta ei sitäkään. Kun puoliso lähtee aamulla töihin, Zalko siirtyy työpöytänsä äärelle huoneeseen, jonka yksi seinä on täynnä kirjoja, toinen kymmeniä nuppineuloilla tapettiin kiinnitettyjä inspiraatiokuvia. Pöytä on vuorattu puukynillä, Zalkon tavaramerkiksi muodostuneella välineellä.

”Vielä vähän aikaa sitten minulla oli työhuone, ja se teki hyvää. Työpäivät olivat strukturoidumpia ja ympärilläni oli paljon erilaisia tyyppejä, joiden kanssa syntyi kiinnostavaa dialogia. Mutta työhuoneiden hinnat Pariisissa ovat järkyttäviä”, Zalko valittelee asunnossaan 11. kaupunginosan uinuvassa kivikorttelissa.

Töitä Zalkolla on ollut tänä vuonna enemmän kuin koskaan. Hyvässä nosteessa olevan kuvittajan töitä ovat tilanneet sekä Le Monden kaltaiset valtavirtamediat että marginaalisemmat, taiteellisesti kunnianhimoiset printtilehdet. Zalko kiittää nousujohteisuudesta Agent002-agentuuria, jonka listoilla hän on ollut pari vuotta.

”Kotona teen helposti töitä aamusta iltaan. Kun piirrän, menen täysin oman kuplani sisään.”

”Agenttini on avannut minulle maailmaa. Olen saanut tilauksia tahoilta, joista en ole kuullutkaan ja päätynyt mitä erikoisempiin paikkoihin. Talvella minulta tilattiin reportaasi samppanjan teosta, ja pääsin tutustumaan Moët-Chandonin kellareihin.”

Zalkon ja agentuurin suhde ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä. Muutama vuosi sitten Zalko kyllästyi silloisen agenttinsa saamattomuuteen ja kokosi mielestään erinomaisen portfolion Agent002:ta ajatellen. Vastaus oli kohtelias kiitos ei.

”Olin raivoissani! Olen aika kilpailuhenkinen, joten rukkasten jälkeen rupesin piirtämään entistä suuremmalla vimmalla. Töitäni oli esillä Salon de Montrouge -nykytaidemessuilla, jossa agentuurin edustaja sattui vierailemaan. Hän otti yhteyttä, että jospa katsottaisiin niitä töitä uudestaan.”

Tarina kuvastaa hyvin Zalkon tasapainoilua kaupallisten kuvitustöiden ja taiteen kentillä. Hän pyrkii jatkuvasti tekemään kuvitustöiden rinnalla omia taideprojektejaan. Viimeisimpänä työn alla oli 1977-nimellä kulkenut yksityisnäyttely. Pulp-estetiikalla leikittelevässä näyttelyssä oli rinnakkain mukaelmia halpojen pokkareiden kansikuvista ja amerikkalaisista vuosikirjapotreteista. Henkilökohtaiset projektit ovat Zalkolle elinehto, mutta täyspäiväiseksi taiteilijaksi heittäytyminen ei houkuttele.

”Toimiminen nykytaiteilijana on ainakin Ranskassa hyvin monimutkaista. Pelissä on paljon aggressiivisuutta ja oman egon korostamista. Kuvittajien kesken koen paljon enemmän hyvää tahtoa.”

Zalkon mukaan Pariisissa on meneillään hedelmällinen vaihe, jossa moni tekijä ja galleria rikkoo rajoja kuvituksen ja piirrostaiteen välillä. Piirtäminen on cool, ja sellaiset taiteilijat kuin Brecht Evens tai Dominique Goblet venyttävät käsitystä piirtäjän roolista.

”Itseänikään en ole koskaan halunnut lokeroida, mutta joskus on vaikeaa selittää ihmisille, mitä teen. Ammatti-identiteetin suhteen olen kriisissä koko ajan.”

Jos joksikin Zalko on luokiteltava, on hän ennen muuta piirtäjä.

”Olin jo koulussa se, jolta luokkakaverit tulivat pyytämään piirroksia. Piirsin koulussa, kotona ystävien kanssa, yksin kuunnellen radiota… En koskaan lopettanut piirtämistä.”

Zalkon juutalainen äiti oli ennen Ranskaan muuttamista työskennellyt taiteilijana kibbutsissa eli juutalaisessa kollektiiviyhteisössä. Kun Aline syntyi, hän lopetti maalaamisen kokonaan ja päätti välittää osaamisensa lapselleen.

”Kävimme paljon museoissa ja äiti pyysi minua tekemään tulkintoja näkemistämme teoksista. Tein 5-vuotiaana oman versioni Gauguinin Keltaisesta Kristuksesta. Muistaakseni laitoin Jeesuksen roikkumaan jättimäisistä nauloista ja isot kyyneleet valumaan hänen poskilleen.”

Lukion jälkeen Zalko haaveili ryhtyvänsä Jean-Paul Sartreksi. Mitään ammatillista päämäärää hänellä ei ollut.

”Vanhempani olivat aina kannustaneet minua taiteen tekemiseen, mutta paradoksaalisesti heitä järkytti, etten ollut hankkimassa porvarillista ammattia lukion jälkeen. Pariisin Beaux-Arts -taideakatemiaan he kielsivät minua hakemasta.”

Vanhempia miellyttääkseen Zalko haki ja pääsi opiskelemaan taideteollista korkeakoulua vastaavaan Arts Décoratifsiin. Koulu toi paljon uusia ystäviä, mutta oppitunneilla hän ei juuri käynyt.

”Yksi minulle tärkeä opettaja ehdotti, että New York voisi sopia minulle. Lähdin käymään siellä ystäväni kanssa, valaistuin ja päätin järjestää itseni sinne opiskelijavaihtoon.”

New Yorkista tuli Zalkon tärkein taidekoulu ja ehtymätön visuaalinen innoittaja. Usean vuoden ajan hän teki hanttihommia Ranskassa ja matkusti kaupunkiin aina kun pystyi. Yöt hän nukkui ystävien sohvilla, päivät kierteli kaupunkia ja piirsi piirtämistään. Rekkoja, rakennustyömaita, valtateitä.

”Hajut, äänet, muodot, ihan kaikki siellä inspiroivat minua. Kun kuljen Pariisissa Seinen yli, minulle ei tule yhtään visuaalista ideaa, New Yorkissa samanmittaisella matkalla niitä tulee 50. New Yorkin AD on selvästi parempi kuin Pariisin”, Zalko nauraa.

New Yorkissa Zalko löysi myös edelleen käyttämänsä työvälineet, halvat kuulakärkikynät, tussit ja puuvärit.

”Siinä oli tietenkin käytännöllinen puolensa: jos piirtää kadunvarressa, välineidenkin on oltava kevyitä. Mutta kuulakärkikynissä ja puuväreissä oli myös jotain lohdullista, lapsuuden piirtohetkistä muistuttavaa.”

Matkoilla Zalko sai myös ensimmäistä kertaa päähänsä, että olisi hauskaa nähdä omia töitään lehdessä.

”Yhdysvalloissa kulttuuri on niin erilainen: voit soittaa New York Timesiin ja ehdottaa kuvituksiasi. Saat yhden mahdollisuuden, mutta jos mokaat, se on sitten siinä. Ranskassa sinun pitää aina tuntea joku ennen kuin saat yhteyden mihinkään lehteen.”

Zalko onnistui saamaan pienen kuvituksen New York Timesin kirjaliitteeseen, mutta toista tilausta ei koskaan tullut. Tarvittiin vielä kypsymistä, Zalko arvelee nyt.

”New Yorkin vuosina elämäni oli vähän sekaisin, taisin olla masentunutkin. Kun palasin Ranskaan, päätin aloittaa työt toden teolla.”

Reissuvuosien aikana Zalko oli kuitenkin löytänyt oman tyylinsä: siloteltua ja pikkutarkkaa, realistista piirrosjälkeä maustavat kirkkaat, toisesta todellisuudesta kumpuavat värit. Urbaanit näkymät nostokurkineen ja sähkölankoineen ovat sittemmin vaihtuneet ihmisen kuvaamiseen. Erityisen mielellään Zalko sanoo piirtävänsä naisen kasvoja. Yksi hänen suurista muusistaan on yhdysvaltalainen näyttelijä Dakota Fanning, jonka kasvokuvista hän toteutti vuonna 2012 useamman kuvan sarjan omana taideprojektinaan.

”Törmäsin sattumalta valokuvasarjaan Fanningin kasvoista ja lumouduin täysin. Hänen kasvoissaan kiteytyvät teemat, jotka edelleenkin kiinnostavat minua: siirtymävaihe lapsuudesta aikuisuuteen, seksuaalisuus ja naisen esittäminen pop-kulttuurissa. Hänen kasvonsa muuttivat tyylini kokonaan.”

Julkaistu Kuvittajassa 1/2017.

Lue myös

3.12.2024

Ulkomaiden vieraat

Aline Zalko – Psykedeliaa puuväreillä

Lue myös

Myyttien mailla

Viron kuvituskentällä kuhisee

Ranskalaista eleganssia

Juan Molinet ja hupsut hahmot