Ilja Karsikas (s. 1978 Helsingissä) asuu Helsingin Munkkivuoressa perheensä kanssa. Kuva: Sofia Okkonen.

Ilja Karsikas ei kaihtele aikuisten aiheita lastenkirjoissaan. Amos ja sumupuu (Etana Editions 2017) käsitteli masennusta, Aki-Pekka Sinikosken kanssa tehty Kuun valossa (S&S 2020) kuolemaa ja esseisti Antti Nylénin kanssa tehty Eino ja suuri possukysymys (Otava 2018) lihansyönnin kysymyksiä. Tuore Yksisarvinen (2022) kuvaa vanhemman alkoholin käyttöä lapsen näkökulmasta.

Yksisarvista lukiessa aikuiselle on selvää, mistä on kyse, kun isä lähtee viikonloppuisin jahtaamaan yksisarvista ja haisee seuraavana päivänä pahalle.

”Lapsen kannalta kysymys ei ole alkoholista vaan jostain riivaajasta, joka tekee elämästä hankalaa”, Karsikas kertoo.

Karsikas kertoo lähestyvänsä lasten kuvakirjoja taiteena samoin kuin muut romaaneja tai kuvataidetta. Hän käsittelee niissä aiheita, joita on itse pohdiskellut.

”Amos ja sumupuu lähti liikkeelle, kun eräs tuttu pyysi tekemään kirjan masennuksesta. Yksisarvinen taas on paljaimmin henkilökohtainen kirjani, se liittyy omiin lapsuudenkokemuksiini.”

Aihe on koettu vaikeaksi, ja Karsikkaalta on kyselty, miksi siitä piti tehdä lastenkirja. Masennus tai edes kuolema eivät ole herättäneet yhtä paljon hämmennystä kuin alkoholi. Karsikas kummastelee reaktioita, sillä asia koskee Suomessa todella monia lapsia.

Ehkäpä juuri palaute kertoo, että Karsikas on osunut ampiaispesään. Hän arvelee, että kirjalle on joka tapauksessa yhteiskunnallista tarvetta. Palautetta on tullut lähinnä aikuisilta. Tekijä kohtaa harvoin lapsilukijoitaan.

”Omat seitsemän- ja kymmenvuotiaat lapseni sanoivat, että Yksisarvinen oli vähän surullinen mutta ihan kiva. Nuorempi Inka oli Moan mallina ja fiilisteli, kun oli päässyt kirjaan lelujensa kanssa. Yllätyin, että he eivät nostaneet ollenkaan esiin alkoholia. Aikuisissa se laukaisee reaktioita, mutta onko tämä sen kummempi kuin Grimmien sadut?”

Vertaus Grimmin veljeksiin ja muihin satuklassikoihin on mielenkiintoinen. Omilla vuosisadoillaan sadut ovat aina käsitelleet elämän synkkiä puolia vertauskuvilla, ja niillä jopa peloteltiin lapsia ihan tarkoituksella. Maailma on muuttunut, ja osa saduista on jäänyt etäisiksi, satumaisiksi. Keino ei silti ole välttämättä pohjimmiltaan vanhentunut. Yksisarvisessa Karsikas käyttää vertauskuvallisuutta lempeästi eikä pelottele – paitsi ilmeisesti aikuisia.

Maurice Sendak on suuri idolini. Mitä Hassut hurjat hirviöt sanoo? Vaikka ei olisi selvää edes mistä se kertoo, kirjasta jää fiilis, että uidaan syvissä vesissä.”

Aki-Pekka Sinikosken kirjoittama ja Ilja Karsikkaan kuvittama ”Kuun valossa” (S&S 2020) käsittelee kuolemaa, mutta on täynnä elämäniloa.

Karsikas on taitava piirtäjä, mutta Yksisarvisen kuvat vaikuttavat poikkeuksellisen väkeviltä jopa hänen tuotannossaan. Suurehko sivukoko tuo kädenjäljen esiin, ja esimerkiksi isän ja äidin riidassa riittää sekä liikettä että vimmaa.

”Aloin tehdä Yksisarvisen kuvia isoina puuväripiirroksina työhuoneella. Sitten rapsahti korona, ja jouduin etätöihin kotiin. Siellä en mahtunut tekemään niin isoja kuvia, joten simuloin puuväritekniikkaa tietokoneella. Yllättäen se antoikin enemmän vapauksia, kun jälkeä voi muokata. Toisinaan ensimmäinen nopea versio oli kuitenkin paras.”

Karsikas kertoo olevansa jatkuvasti muutoksessa oman tyylinsä ja käyttämiensä tekniikoiden kanssa.

”Kyllästyn yleensä käyttämääni tekniikkaan muutaman vuoden välein ja lähden hakemaan uusia juttuja”, Karsikas toteaa.

”Toisaalta tyylini on kai aika tunnistettava, vaikka tekisin juttuja millä tekniikalla tahansa.”

Kun hän aloitteli uraansa lehtikuvituksilla 2000-luvun vaihteessa, tyyli oli sarjakuvamaisempi ja perustui viivapiirroksiin, jotka hän väritti joko koneella tai guassiväreillä.

”Vähitellen päädyin tekemään kuvituksia pääasiassa vektoreilla. Varsinkin yrityskuvituksissa selkeät, vähän kliinisemmät kuvitukset toimivat hyvin. Vektorikuvitukseni olivat välillä aika geometrisia ‒ lisäsin sitten tekstuureita tuomaan niihin eloisuutta.”

Karsikas on kuulunut Napa Agencyn talliin sen perustamisvuodesta 2007 lähtien ja asiakkaita on ollut pitkä liuta. Karsikas on esimerkiksi suunnitellut postimerkkejä, Ruisrockin visuaalisen ilmeen sekä runsaasti romaanien kansia eri kustantamoille.

Viime vuosina Karsikas on keskittynyt yhä enemmän kuvakirjojen tekemiseen ja hakenut aktiivisesti uutta, maanläheisempää ja ekspressiivisempää tyyliä.

”Procreaten opettelun myötä olen saanut digitaaliseenkin kuvitukseeni rentoutta ja elävyyttä”, Karsikas kertoo.

Tuoreessa ”Yksisarvinen”-kirjassa (S&S 2022) isä lähtee viikonloppuisin omille seikkailuilleen.

Tuoreissa, ekspressionistisissa kuvissa on tunnemyrskyjen vastapainoksi myös lämpöä ja hellyyttä. Karsikkaan kuvakirjojen kautta perheet voivat käsitellä niiden aiheita yhdessä.

”Lastenkirja muuttuu ihan toiseksi, kun sitä lukee ääneen lapselle verrattuna siihen, että sitä lukee itsekseen.”

Karsikas ei halua provosoida aikuisilla aiheilla ja vaikuttaa kaikin puolin kiltiltä satusepolta. Eivätkä kaikki hänen kuvittamastaan yhdeksästä kirjasta käsittele raskaita teemoja. Nyt tekeillä on muun muassa kirja, jota Karsikas luonnehtii herkäksi ja kauniiksi ystävyyden kuvaukseksi.

Myrsky ja Valo ilmestynee ensi vuoden alussa. Se perustuu osittain Karsikkaan ja Jussi Karjalaisen pitkään ystävyyteen. Karjalainen on graafinen suunnittelija, joka tunnetaan ennen kaikkea kirjojen kansista ja ulkoasuista. Karjalainen (s. 1975) ja Karsikas (s. 1978) ystävystyivät jo lapsina Kajaanissa. He molemmat opiskelivat Lahden muotoiluinstituutissa ja ovat työskennelleet pitkään samassa yhteisöllisessä Super 8 -työhuoneessa Helsingin Kalliossa.

”Se on ollut hedelmällinen ystävyys, vaikka on tuntunut joskus raskaaltakin. Jussi on vähän vanhempi ja tehnyt monia asioita ensin. Hän tuntee kaikki, mutta minä tarkkailen pikemmin sivusta. Toinen meistä seikkailee maailmalla, toinen viihtyy kotona.”

”Olen kelannut meidän ystävyytemme teemoja jo lapsuudesta. Upeaa, että voi tehdä kirjan aiheesta, jonka kanssa on elänyt viisivuotiaasta. Tein siitä biisinkin jo kymmenen vuotta sitten.”

Karsikas on tehnyt musiikkia jo parikymmentä vuotta. Tuoreimmat tuotokset hän on julkaissut soolotuotantona omalla nimellään. Lisäksi Karsikas laulaa ja soittaa bassoa Vino puu -yhtyeessä, joka yhdistelee musiikkia, teatteria ja visuaalisia taiteita. Bändin yhteisöllisyys tuo vaihtelua yksinäiselle piirtämiselle.

”Lastenkirjat muistuttavat pop-kappaleita. Molemmissa kiteytetään yleensä yksi asia, ja estetiikka on keskeistä kummassakin”, Karsikas tuumii.

Kuvituksia ”Myrsky ja Valo”-kirjasta (S&S 2023).

Yksisarvista edeltävä Karsikkaan kirja, Rantakadun rappusilta (2021) perustuu sekin pitkäaikaiseen ihmissuhteeseen. Siinä Ilja Karsikas kuvitti äitinsä Helena Karsikkaan lapsuudenmuistoja 1950-luvun Hämeenlinnasta. Kirja huokuu nostalgiaa. Ulkoasu tuo mieleen vaikkapa Peppi Pitkätossujen kaksiväripiirrokset ja monien vanhojen lastenkirjojen kuvitukset, sellaiset klassikot, joita lukivat ikäpolvet ainakin 1950-luvulta 1970-luvulle.

”Halusin, että kirja näyttäisi 50-luvulla tehdyltä. Yksi esikuva oli Astrid Lindgrenin kuvittaja Ilon Wikland. Äiti sanoi, että Joka naisen niksikirjojen kuvituksissa oli fiilistä, josta hän tykkäsi.”

Lindgrenin Peppi Pitkätossu -kirjat kuvitti Ingrid Vang Nyman, monia muita Lindgrenin kirjoja Wikland.

Rantakadun rappusilta on ensimmäinen Helena Karsikkaan (s. 1951) kirjoittama kirja. Lasten- ja nuorisopsykiatrina työuransa tehnyt Helena Karsikas on kirjoittanut muistonsa luontevasti pikkutytön näkökulmasta. Ne kertovat sattumuksista Hämeenlinnassa, varsinkin Rantakadulla sijainneessa kotitalossa ja sen pihapiirissä.

”Osa jutuista oli ennalta tuttuja perhehistoriamme anekdootteja, joita äiti tapasi kertoa, kun olimme pikkusiskon kanssa pieniä. Ne tuntuivat jo silloin mahtavilta ja sanoimme, että äidin pitäisi kirjoittaa ne muistiin.”

Ilja Karsikkaan ja hänen äitinsä Helena Karsikkaan ”Rantakadun rappusilta” valittiin yhdeksi vuoden 2021 kauneimmista kirjoista.

Tekstit muokkautuivat ajan mittaan. Aluksi niiden oli tarkoitus olla perinteistä muistelmaa, jota olisi kuvitettu vanhoilla valokuvilla. Sitten ne siirtyivät kohti lasten maailmaa, jota Ilja Karsikkaan oli luontevaa kuvittaa.

”Äiti luki tekstejä kokeeksi siskoni pojalle. Jos hän ei ollut tyytyväinen, äiti muokkasi. Ehkä tämä on isovanhempien ja lastenlasten yhteinen kirja. Minun lapsilleni jutut ovat kelvanneet, paitsi se, jossa äidin Olli-veljeä ammuttiin jousipyssyllä otsaan. Se oli nuorimmalle vähän liian rankka.”

Ilja Karsikas ei ole itse asunut Hämeenlinnassa. Äiti ja poika kävivät vuonna 2017 yhdessä Hämeenlinnan kaupunginmuseossa ja katselemassa kaupunkia. Äidin kotitalo puretaan jo kirjan lopussa, ja Rantakatukin on muuttunut Arvi Kariston kaduksi.

”Joitakin valokuvia oli apuna, mutta osa yksityiskohdissa oli äidin muistojen varassa. Yritin saada ajankuvan oikein, mutta voi siellä olla joitakin anakronismeja.”

Rantakadun rappusilta ei kiinnostanut kustantamoja, joten Karsikkaat julkaisivat sen omakustanteena. Painamiseen saatu apuraha auttoi. Pieni 350 kappaleen painos meni loppuun alle vuodessa. Suomen kirjataiteen komitea valitsi sen yhdeksi kuudesta vuoden 2021 kauneimmasta lasten- ja nuortenkirjaksi.

Vaikka Rantakadun rappusilta myytiin loppuun, ei pienestä painoksesta rikastuttu. Eivät Karsikkaan lastenkirjat muutenkaan tuota kovin paljon. Hän laskee, että tekemiseen menee puoli vuotta, jos ideoi, kirjoittaa ja kuvittaa itse. Karsikas on kuvittanut myös muiden kirjoittamia kirjoja, mutta työmäärän ohella jakaantuvat tulotkin.

”Senkin takia pitää asemoida itsensä taiteen piiriin. Apurahoilla on mahdollista tehdä kiinnostavia lastenkirjoja. Yksisarvisen kanssa tuntui ensimmäisen kerran, että olen ehkä lastenkirjailija. Toivoa jatkuvuudesta herättää, että S&S-kustantamon kanssa on sovittu myös seuraavasta kirjasta.”

Julkaistu Kuvittajassa 2/22.

Lue myös

5.3.2024
/

Kotimaiset kuvittajat

Pauli Salmi lehtien sivuilla

5.12.2023
/

Kotimaiset kuvittajat

Emmi-Riikka Vartiaisen maaginen luonto

5.12.2023
/

Kotimaiset kuvittajat

Onni Mansnerus – Satuja ja ritareita

5.9.2023
/

Kotimaiset kuvittajat

Emmi Jormalaisen sanattomat tarinat