Juliana Hyrri ‒ Työt ja tunteet
Helsingin Puu-Vallilla on yksi maamme ihailluimmista ja halutuimmista asuinalueista. Juliana Hyrri on niitä onnekkaita, jotka ovat saaneet täältä suuren hakijamäärän joukosta kaupungin vuokra-asunnon. Vaaleansinisen puutalon huoneisto on helteellä kuuma ja talvella kylmä, elintila loppuu joskus kesken peligraafikkona toimivan kumppanin ja kahden kissan kanssa etätöitä tehdessä, mutta idylli on sen arvoinen.
Kuvitukset ja sarjakuvat Hyrri tekee yleensä kotona, suuremmat maalaustyöt työhuoneella. Hyrri toimii aktiivisesti sekä kuvataiteilijana, kuvittajana että sarjakuvataiteilijana.
Kuvitus on tullut mukaan kuvioihin viimeisenä. Hyrri on saanut lukuisia palkintoja sarjakuvistaan ja kerännyt mainetta myös kuvataidekentällä, mutta kuvittajana hän kokee olevansa urallaan vasta alkuvaiheessa.
”Pieniä kulttuurilehtiä kuvittaessa olen saanut melko vapaat kädet kokeilla erilaisia tekniikoita ja samalla kehittää ja etsiä omaa ilmaisuani”, Hyrri kertoo.
”Tuntuu, että olen vasta löytänyt oman tyylini kuvittajana. Tein alkuvaiheessa kuvitustöissä harha-askelia, sillä ajattelin, että kuvituksen pitäisi olla jotain muuta, kuin mitä oma taiteellinen ilmaisuni oli. Käytin enemmän tietokonetta ja yritin imitoida jotain rajoittavaa mielikuvaa siitä, miltä kuvituksen pitäisi näyttää”, Hyrri kertoo.
Lähiaikojen mieluisimpia kuvitustöitä ovat olleet Mari Saloheimon kirjoittama kuvakirja Nestehukan ja Reporangan kävelyretki (Kulttuurivihkot 2021) sekä kuvitukset Koneen säätiön artikkeliin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvista islaminuskoisista.
”Oli sekä vaikeaa että palkitsevaa kuvittaa artikkelia, joka herättää niin paljon tunteita. Mietin kovasti, millaista symboliikkaa kannattaa ja ei kannata käyttää aihetta kuvatessa”, Hyrri kertoo.
Sarjakuvasaralla Hyrri on saanut juuri valmiiksi uuden osan Pauli Kallion käsikirjoittamaan lastensarjakuvaan, ja oma uusi sarjakuvakirja on työn alla.
Nykyään Hyrri käyttää kuvitustöissään samoja tekniikoita kuin sarjakuvissaan.
”Piirrän viivat käsin lyijykynällä. Minulla on pieni valopöytä, alle A4-kokoinen vanha negatiivien katsomiseen tarkoitettu filmitaso. Sen avulla maalaan lyijykynäluonnoksen päälle toiselle tasolle nestemäisellä tussilla yksityiskohtia ja tekstuureja”, Hyrri kertoo.
Tämän jälkeen hän vie mustavalkoiset kuvat tietokoneelle tai tabletille, jossa hän lisää kuvaan värit.
”Kokeilen erilaisia sävytyksiä ja tehosteita ja katson, miten tussi reagoi niihin. Siitä tulee jännä yhdistelmä, joka on tuntunut omalta”, Hyrri kertoo.
Akryyliväreillä toteutetut maalauksensa Hyrri maalaa Vallilan taiteilijatalossa, jonka omistaa Suomen Taiteilijaseuran Ateljeesäätiö. Hyrri kuuluu sekä Suomen Taiteilijaseuraan, Taidemaalariliittoon, Sarjakuvantekijöihin että Kuvittajiin.
”Kaikista järjestöistä on ollut oma hyötynsä, esimerkiksi Taidemaalariliiton Teosvälitys-tapahtuman kautta olen myynyt hyvin maalauksia. Kuvittajat ry on järjestöistä kuitenkin mielestäni paras! Kuvittajien viestintä on tosi laadukasta ja apurahoja jaetaan paljon. Järjestön oma galleria on myös mahtava”, Hyrri toteaa.
Hyrrin oma näyttely Galleria Kuvituksessa järjestettiin keväällä 2019. Hän otti näyttelyn mahdollisuutena kokeilla uusia tekniikoita ja toteutti galleriaan paperista tehtyjä kolmiulotteisia nukketaloja, joiden sisään heijastettiin pieniä animaatioita.
Kolmiulotteisiin tiloihin asettuvia töitä Hyrri on tehnyt myös muraalien muodossa. Tänä vuonna hän maalasi Vantaan Länsimäkeen 40 metrin pituisen pätkän betonimuuria, ja osana vuoden 2020 Concreate Urban Art -tapahtumaa hän toteutti Espooseen installaatiomaisen, lattiasta kattoon maalatun huoneen.
”Siitä tuli aika immersiivinen kokemus, huone huoneen sisällä”, Hyrri kertoo.
Erilaisia huoneita hän kuvaa usein myös upeissa maalauksissaan, joissa kauniit, pastellisävyiset interiöörit ovat hieman vinksallaan.
Juliana Hyrri syntyi vuonna 1989 Viron Kohtla-Järvellä, kaksi tuntia autolla Tallinnasta itään. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, Hyrrin ollessa 3-vuotias, perhe muutti Helsinkiin. Ensin asuttiin väliaikaismajoituksessa asuntolassa, sen jälkeen kaupungin vuokra-asunnossa Pohjois-Helsingissä. Pikkuveli syntyi Suomeen.
”Isä oli Virossa linja-autonkuljettaja ja jatkoi samassa duunissa myös Suomessa. Äiti on toiminut sairaanhoitajana ja suurtalouskokkina”, Hyrri kertoo.
Hyrri esittelee vastikään Vallilan kotinsa lähellä sijaitsevalta kirpputorilta löytämäänsä venäläisen Jevgeni Ratsevin kuvittamaa satukirjaa, jonka kuvia hän muistaa jäljentäneensä lapsena. Neuvostoaikaisten satukuvitusten sekoitus kauneutta ja rumuutta kiehtoo häntä edelleen.
Vaikka suvussa ei ole ollut taiteilijoita, Hyrrin kiinnostusta piirtämiseen kehuttiin ja kannustettiin.
”Muistan, kun lapsena luokkakaverit kehuivat koulussa minua vain siitä, että olin hyvä piirtämään. Se oli ärsyttävää! Olin kateellinen niille tytöille, joita kehuttiin kauniiksi ja ihaniksi”, Hyrri nauraa.
Hän on käsitellyt lapsuuden kokemuksiaan sarjakuvakirjassa Satakieli joka ei laulanut (Suuri Kurpitsa 2019). Samaa teemaa jatkaa myös hänen tuleva sarjakuvakirjansa.
Lukion jälkeen Hyrri suoritti taidemaalaukseen keskittyneen toisen asteen tutkinnon Hyvinkään taidekoulussa. Sen jälkeen tie vei Taideteollisen korkeakoulun kuvataidekasvatuksen opintoihin, joista hän vaihtoi kandidaatin tutkinnon jälkeen visuaalisen viestinnän muotoilun maisteriohjelmaan. Lisäksi hän suoritti sivuainetutkinnot sekä kuvituksesta että sarjakuvasta.
Hyrri kokee visuaalisen kulttuurin eri alueilla työskentelyn itselleen sopivaksi. Hän nauttii vaihtelevuudesta ja löytää töihinsä uusia tekniikoita ja ilmaisutapoja eri osa-alueilta. Eri roolit täydentävät toisiaan.
”Maalaus ei yksinään riittänyt minulle, ja sarjakuvan kautta sain uuden ulottuvuuden tarinankerrontaan. Sarjakuvien tekemisen kautta löysin myös kuvittamisen”, Hyrri kertoo.
”On se toki joskus myös stressaavaa, että on monta rautaa tulessa. Teen paljon töitä, mutta se ei ole hirveän järjestelmällistä.”
Hyrri kertoo esimerkiksi maalaavansa puuskissa: hän tekee monta maalausta putkeen lyhyessä ajassa, sen jälkeen maalaustyöt lepäävät.
Yksi etu montaa työtä tehdessä on se, että kun yhtä ei pysty tai halua tehdä, voi keskittyä toiseen.
”Sabotoin itseäni tosi paljon”, Hyrri kertoo.
”Olen usein tilauskuvituksia tai sarjakuvia tehdessä ihan kipsissä ja mietin liikaa, mitä minulta halutaan ja odotetaan. Kun on lukossa, on hyvä tehdä välillä jotain muuta”, Hyrri kertoo.
”Maalatessa sen sijaan olen tosi vapaa. En juurikaan hahmottele kuvia vaan katson, mitä kankaalle syntyy.”
Hyrri kertoo hetki sitten sattuneesta tapauksesta, jossa hän oli lehtikuvitukset tehtyään ymmärtänyt asiakkaan olevan lopputulokseen tyytyväinen, mutta sitten tilatun pääkuvituksen tilalle olikin laitettu valokuvat haastatelluista. Hän jäi pohtimaan, oliko kuvitus epäonnistunut jollain tavalla.
”Kuvittajan työ on varsin tunnelatautunutta. Välitän paljon siitä, mitä tilaaja ajattelee, ja se harmittaa, jos ei ole osannut täyttää odotuksia. Vaikka kuvan tekemisestä olisi nauttinut ja ollut siihen itse tyytyväinen, kuva alkaa muuttua myös omissa silmissä, jos se ei miellytä tilaajaa”, Hyrri kertoo.
”Olen aika herkkä ja ajattelen paljon. Toisaalta luovassa työssä jokainen lopputulos on pala itseä. Hyvässä ja pahassa”, Hyrri pohtii.
Tämän vuoden marraskuussa Hyrri työskentelee Kuvittajat ry:n ja Muumimuseon yhteisessä residenssissä. Ensimmäistä kertaa järjestettävän residenssiyhteistyön aikana kuvittaja työskentelee Tampere-talossa sijaitsevan Muumimuseon ateljeessa, esittelee vierailijoille töitään ja majoittuu Haiharan kartanon satavuotiaassa hirsitalossa. Kuukauden mittaiseen työskentelyyn saa lisäksi Kuvittajien myöntämän apurahan.
Kuvittajat ry on aiemmin tehnyt residenssiyhteistyötä Ateenassa ja Roomassa, mutta on nyt halunnut laajentaa residenssitoimintaansa myös lähialueille. Tampereen-residenssin lisäksi yhteistyötä on tehty Kemiönsaaren tunnelmallisen Taalintehtaan kanssa.
Hyrri on viettänyt aiemmin residenssijaksoja Italiassa, Japanissa, Saksassa ja Ranskassa, mutta hänellä on kokemusta myös kotimaan residensseistä. Koneen säätiön Saaren kartano on ollut hänen kokemistaan residensseistä ohjelmallisin.
”Meillä oli yhteisiä lounaita ja keskustelutilaisuuksia, joissa oli todella kiinnostavaa kuulla muiden residenssivieraiden työskentelystä. Olen periaatteessa aika erakko, mutta minusta on myös todella kiva tutustua uusiin ihmisiin ja kuulla, mitä he tekevät. Ystävystyin kartanossa yhden tutkijan kanssa, ja olemme edelleen paljon tekemisissä”, Hyrri kertoo.
Hän kertoo nauttineensa paljon ajastaan myös Serlachius-museon residenssissä Mäntässä.
”Oli mukavaa pyöräillä ympäriinsä kauniissa, vieraissa maisemissa”, Hyrri kertoo.
Hän toteaa, että residensseissä tärkeintä on yleensä ollut irtiotto arjesta ja maisemanvaihdos, lomailukin. Alussa aikaa kuluu asettautumiseen, eikä töihin keskittyminen onnistu heti.
Se, mitä Hyrri aikoo tehdä Muumimuseon ja Kuvittajien residenssissä talvella, on vielä auki. Esimerkiksi ensimmäinen omaan tarinaan perustuva lasten kuvakirja on pöytälaatikossa odottamassa kehittämistä.
Kuukauden pituisen residenssijakson aikana voi saada jo jotain uutta ja jännittävää aikaan.
