Maija Mendelin ja löytämisen ihme
Nyt lopetan tämän ja palaan kokopäivätöihin. Niin Maija Mendelin (ent. Hurme) päätti muutama vuosi sitten sitten. Takana oli kymmenen vuotta lastenkirjatöitä ja kuvituksia, välillä apurahoilla, enimmäkseen osa-aikaisen palkkatyön rinnalla.
Hänen kirjoittamansa ja kuvittamansa lastenkirja Kaikki löytämäni viimeiset (Alla mina sista, Etana editions/S&S 2022) oli juuri ilmestynyt.
”Minusta tuntui, että se oli parasta, mitä olin ikinä tehnyt. Mutta se syksy oli tosi stressaava. Kirja sai joitain hyviä arvioita, mutta sitten se ihan vain unohtui. Tuntui, etten jaksa enää.”
On ylipäätään rankkaa laittaa kerta toisensa jälkeen koko sielunsa kirjoihin, kun palkkiot ovat pieniä, apurahojakaan ei voi koko ajan saada ja jo niiden hakeminen käy työstä. Mendelin sai visuaalisen journalistin paikan Yleltä ja asennoitui niin, että tätä hän nyt tekisi. Katsoisi, miten sujuu.
Sitten alkoi tapahtua. Kirja sai Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon ehdokkuuden. Tuli käännössopimuksia. Tehty työ näkyi, ja se tuntui voimaannuttavalta.
”Enkä sitten lopettanutkaan”, Mendelin sanoo.
Näkymä 50-lukulaisen kulmahuoneiston ikkunoista on vehreä. Mendelin on juuri muuttanut, mutta puut ympärillä ovat tuttuja: uusi koti on samassa talossa kuin vanhakin.
Tyypillisenä maanantaiaamupäivänä hän olisi ehkä jo työhuoneellaan Leipätehtaalla Helsingin Sörnäisissä. Työelämä koostuu jälleen kahdesta eri palikasta: puolet lastenkirjallisuudesta ja kuvituksesta, puolet freetyöstä Svenska Ylen tutkivan journalismin ja datajournalismin yksikössä.
Kirjatöillä saisi täytetyksi vaikka kaiken aikansa, mutta tämä järjestely on taloudellisesti turvallisempi.
”Olen tietysti jo onnekas, kun olen saanut tehdä näin paljon kirjoja. Ainahan sitä miettii, että saanko tehdä vielä seuraavan”, Mendelin sanoo.
Nyt työn alla on lasten kuvakirja, jossa hän tutkii eriskummallisia tunteita – paljon enempää ei vielä voi kertoa.
Maija Mendelin ei nuorena aikonut taiteilijaksi, vaikka kävikin kuvataidelukion. Yrittäjäperheen lapselle oli lama-ajan jälkeen tärkeämpää tavoitella työtä, jossa olisi kuukausipalkka.
Hän opiskeli journalistiikkaa ja suuntautui pian visuaaliselle puolelle. Ensimmäiset kuvituksensa hän teki taittajana Studentbladetissa ja jatkoi AD-assistenttina City-lehdessä. Noina vuosina oli vapautta kokeilla yhtä ja toista.
Lastenkirjaformaatista Mendelin kiinnostui esikoisen synnyttyä. Hän luki kasapäin kuvakirjoja ja alkoi miettiä, miten tarinan asettelisi tuollaiseen sivumäärään.
Ensimmäiset kaksi kirjaa, Peiton alla (S&S 2012) ja Lepakkopoika (S&S 2014), syntyivät yhteistyönä: Mendelin kuvitti ja ex-puoliso Anssi Hurme kirjoitti. Varjostajiin (S&S 2018) idea tuli mieheltä, mutta Mendelin teki sekä kuvat että tekstin. Yksinäisten saarten kartasto (Etana Editions 2018) oli jo kokonaan oma teos.
Olen ajatellut, ettei pidä lukittua tiettyyn tyyliin vaan tehdä sitä, mikä tuntuu tässä hetkessä hyvältä.
Mendelin kokee alussa nojanneensa paljolti oletuksiin siitä, mitä lastenkirjakuvituksen pitäisi olla. Realistinen ja pikkutarkka jälki sai väistyä, kun hän alkoi löytää omaa tyyliään. Välineet ovat vaihdelleet vesiväreistä guassiin ja puuvärikyniin.
”Olen ajatellut, ettei pidä lukittua tiettyyn tyyliin vaan tehdä sitä, mikä tuntuu tässä hetkessä hyvältä, toimii parhaiten juuri tämän tekstin parina ja luo sen tunnelman, jota tarina tarvitsee”, Mendelin sanoo.
Estetiikka on tärkeää, mutta idea ja tunne vielä tärkeämpiä. Se, että kuvasta välittyy lapsen maailma. Joskus luonnokseen vain tulee täydellinen fiilis, ja silloin on toissijaista, ovatko värit ihan kohdillaan, Mendelin sanoo.
Piirtäminen on hänelle hyvin fyysistä.
”Jos piirrän vaikka lapsen hyppimään vesilätäkössä, minun pitää nousta ylös, tehdä se liike ja miettiä, mitä kehossa tapahtuu ja miten kaikki raajat menevät. Joskus olen ottanut omista lapsistani kuvia, pyytänyt heitä hyppimään tai tekemään jonkun tietyn asian.”
Hienovaraiset erot hahmojen asennoissa välittävät myös tunteita: juuri noin hartiat painuvat, kun on jättänyt kaverin pois leikistä, mutta siitä on vaikea kertoa äidille.
”Tämä on sitä, mitä tekoäly ei voi tehdä. Sillä ei ole meidän tunnerekisteriämme.”
⭡Kuvitus kirjasta Kaikki löytämäni viimeiset (Etana Editions 2022) / Alla mina sista (S&S 2022).
Mendelin tietää, miltä tuntuu jäädä yksin. Kun hän oli kolmevuotias, perhe muutti Porvoosta Pohjanmaalle, nykyisin Vöyriin kuuluvalle Maksamaalle. Muualta tulleina ja suomenkielisinä he erottuivat umpiruotsalaisella pikkupaikkakunnalla.
Koulussa Maija kärsi vuosia kiusaamisesta ja ulkopuolisuudesta, läheisiä kavereita löytyi vasta yläasteella.
Oli lapsuudessa paljon hyvääkin: luonto lähellä, neljä pikkusiskoa seurana ja toisaalta sopivasti tylsyyttä. Kirjastoautosta sai kirjoja, ja kotonakin niitä oli monipuolisesti tarjolla niin ruotsiksi kuin suomeksi.
Mendelinistä kasvoi lukeva ihminen ja täysin kaksikielinen. Työ sujuu molemmilla kielillä, ja hänen omat kirjansa on julkaistu samaan aikaan suomeksi ja ruotsiksi. Se, kumman kieliversion hän kirjoittaa ensin, riippuu siitä, kuka sen kustannustoimittaa.
Myös kuvat ja sanat etenevät usein limittäin. Joskus hän luo taittopohjan tietyllä sivumäärällä ja alkaa vain lisäillä siihen luonnoksia tai kirjoittaa jokusen rivin tekstiä.
Alussa on ehkä vain pari kiinnostavaa ideaa tai havaintoa. Ne ikään kuin avaavat tietyn ajattelumoodin, Mendelin kuvaa. Äkkiä ideoita teeman ympäriltä alkaakin löytyä lisää – kuten Kaikki löytämäni viimeiset -kirjan erilaiset viimeiset, palapelin puuttuvasta palasta vaikkapa viimeisiin hetkiin kohdussa, tai lapsia askarruttavat filosofiset kysymykset Mistä kaikki päivät tulevat -kirjassa (Var kommer alla dagar från, S&S 2025).
”Kun tämä tapa tehdä löytyi, se alkoi tuntua omalta”, Mendelin sanoo.
Hän mieltää nyt tekeillä olevan kirjan kahden edellisen sisarteokseksi, vaikka ne eivät ole sarja. Kaikista puuttuu perinteinen draaman kaari, ja yhteistä on myös koko ja Réka Királyn luoma graafinen ilme.
Mendelin ammentaa aineksia sekä omasta lapsuudestaan että lasten kanssa käydyistä keskusteluista. Kun tekee kirjoja pienille lukijoille, on tärkeää irtautua aikuisten tärkeilystä ja heittäytyä leikkiin.
”Se on parasta tässä työssä. Ja toisaalta ehkä vaikeinta, kun samalla pitää kuitenkin olla aikuinen, joka hoitaa työelämänsä ja maksaa vuokrat”, Mendelin naurahtaa.
Lapsen tasolle meneminen ei tarkoita alaspäin menemistä, lässytystä tai liikaa söpöilyä.
”Lasten ajatuksethan liikkuvat paljon oudoissa ja jopa tosi ällöissä asioissa, tai jotenkin vain ihan eri levelillä kuin aikuisten.”
Mendelin nauttii myös leikittelystä kirjaformaatin sisällä. Se ei aina vaadi kalliita painoteknisiä kikkoja, kuten rei’itettyjä tai laskostuvia sivuja. Mielikuvitus riittää pitkälle.
Mistä kaikki päivät tulevat -kirjassa lapsihahmo kokeilee, voisiko päästä kirjan sivun ulkopuolelle. Mitä tapahtuu, jos kurottaa kätensä ja vilkuttaa? Seuraavan sivun laidassa lukija näkeekin vilkuttavan käden.
Yksinäisten saarten kartastossa taas saari irtoaa ja lähtee liikkeelle. Pieni Emma ja orankikaveri Aimo ovat vaarassa ajautua sen kyydissä ulos karttakirjasta. Lapsilukijan täytyy auttaa, ja kirjaa kallistamalla saari valuu sivu sivulta paikoilleen.
Mendelin nostaa inspiraation lähteenään esiin Hervé Tullet’n kuvakirjan En bok (Un livre), jonka sivuilla väripilkut vuoroin monistuvat, vähenevät ja muuttuvat, kun lukija painelee niitä, ravistaa kirjaa, puhaltaa tai taputtaa.
”Tällainen on minusta mielettömän hauskaa. Olen myös saanut paljon palautetta, että lapset tykkäävät, kun voivat itse osallistua.”
⭡Kuvitus kirjasta Yksinäisten saarten kartasto (Etana Editions 2018).
Mendelin on kuvittanut myös muiden lastenkirjatekstejä ja runoja, mutta tällä hetkellä hän tekee näitä tilaustöitä vain Ruotsiin. Se on tietoinen rajaus. Naapurissa markkinat ovat isommat, mutta myös tapa myydä kirjoja on erilainen ja elinkaaret pidempiä kuin Suomessa.
Esimerkiksi Mendelinin kuvittamat pikkulasten katselukirjat (Titta-sarja, Olika), jotka ilmestyivät vuonna 2017, jatkavat yhä elämäänsä. Vielä viime vuonna hän sai niistä tuntuvasti rojalteja. Suomessa noin vanhat kirjat olisi jo makuloitu.
Kaikille hyvillekään kirjoille ei riitä huomiota, kun julkaisumäärät ovat suuria. Paljon on toki kiinni sattumasta, mutta Mendelin katsoo, että meilläkin voitaisiin satsata pitkäjänteisempään myyntiin – ja vaikka sitten karsia nimikkeiden määrää.
”Onko siitä kenellekään iloa, että kirja elää kolme kuukautta, kun joku on tehnyt sitä vuoden tai pari?”
On ihan ok tehdä myös muuta, opettaa tai toimia muussa ammatissa.
Kuvittajat ry:n puheenjohtajana Mendelin oli vuodet 2021–2022 ja sitä ennen hallituksessa. Alan tekijöiden oikeudet ja hyvinvointi ovat yhä hänen sydäntään lähellä.
Hänestä on iso kysymys, miten tekijöiden mielenterveys kestää tekoälyn aikakaudella. Luova työ vaatii rauhaa, ja sitä horjuttaa jatkuva stressi toimeentulosta ja alan tulevaisuudesta.
”Minusta kenenkään ei ainakaan pitäisi tuntea häpeää siitä, ettei selviä täyspäiväisesti kuvitustyöllä. On ihan ok tehdä myös muuta, opettaa tai toimia muussa ammatissa. Toisaalta se, että pystyy tekemään taidetta ammattimaisesti, vaatii aikaa. Tämä on aina tasapainoilua.”
Mendelin ajattelee, että tekoälykuvien vyöryssä kuvittajien täytyy keskittyä siihen, minkä vain ihminen osaa: tuntea vielä vahvemmin, laittaa itseään enemmän likoon. Samalla hän korostaa kustantajien vastuuta laadusta. Niiden tulisi päästää seulastaan läpi vain ihmisten tekemää.
Koska ongelma on maailmanlaajuinen, pitäisi yhdessä luoda selkeät säännöt ja saada läpi korvaukset törkeistä tekijänoikeusloukkauksista tekoälymallien koulutuksessa. Mendelinin puolesta generatiivisen tekoälyn voisi jopa kieltää. On vaaraksi demokratialle ja ihmisten väliselle luottamukselle, kun ei voi tietää, mikä on aitoa kuvamateriaalia ja mikä ei.
Suomalaisten kuvittajien ammatillista yhteisöä Mendelin kehuu harvinaisen ystävälliseksi. Toisia tuetaan aidosti ja työmahdollisuuksista vinkataan eteenpäin.
Vaikka aika on usein kortilla, muiden tapaaminen ja yhdessä tekeminen on arvokasta ja tukee omaakin luovuutta, Mendelin uskoo. Hän toimii itse yhdistyksessä, joka järjestää Annantalon lastenkirjafestivaalia. Hän oli myös mukana juuri päättyneessä suomalaisten kuvittajien ja taiteilijoiden Kollektivet-yhteisnäyttelyssä, joka kiersi Oulussa, Helsingissä, Örnsköldsvikissä Ruotsissa ja lopuksi vielä Pariisissa Suomen instituutissa.
”Projekti oli supermahtava. Tuntui hienolta, että kuvitus oli esillä isosti ja omilla ehdoillaan.”
Lopuksi Mendelin haluaa antaa vinkin avioliittoon aikoville: oma nimi kannattaa pitää.
Monet tietävät Maija Hurmeen teokset, mutta miten käy, kun seuraava tuleekin Maija Mendelinin nimissä? Alaa tuntevat ihmiset ehkä osaavat yhdistää nimen aiempaan tuotantoon, mutta se mietityttää, osaavatko lukijat.
Toisaalta eron jälkeen tuntui ainoalta vaihtoehdolta ottaa vanha nimi heti käyttöön, Mendelin sanoo.
”Ainakin minulla on nyt loppuelämä aikaa tehdä kirjoja tällä nimellä.”
_____________________
Julkaistu Kuvittaja-lehdessä 2/26.
