Rudolf Koivu ja karvas unelma
Rudolf Koivu (1890–1946), syntyjään Koivunen, teki jo nuorena pilakuvia suosittuihin mutta usein lyhytikäisiin pilalehtiin. Koko työura alkoi, kun hän sai paikan Onni Tuiskun toimittaman Tuulispään juoksupoikana 15-vuotiaana.
Ensimmäiset kuvitukset ilmestyivät Koitto-lastenlehdessä vuonna 1911, kun Koivu oli käynyt Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun. Etenemistä ei hidastanut, että Koivusta tuli WSOY:n vakituinen kuvittaja vuonna 1914. Siitä eteenpäin Koivun ura eteni pintapuolisesti tarkastellen ripeästi. Hän avusti laajasti lehtiä, kuten nuorsuomalaista Tuulispäätä, työväenliikkeeseen ankkuroitunutta Kurikkaa ja suomenruotsalaisen liberaalia Garmia. Päälle tulivat lastenlehdet Pääskysestä Sirkkaan. Kirjakustantamoista Koivulle keskeisiä olivat WSOY, Otava ja Valistus.
Koivun töistä unohtumattomia ovat esimerkiksi kuvitukset klassikoihin, kuten Tuhannen ja yhden yön tarinoihin sekä Zachris Topeliuksen, H. C. Andersenin ja Grimmin veljesten satuihin. Näillä hän sai päälleen Suomen jopa tunnetuimman kuvittajan manttelin. Lisäksi useat sukupolvet ovat oppineet lukemaan Koivun kuvittamilla aapisilla.
Ehkä omimmillaan Koivu oli Raul Roineen kanssa tehdyissä pienissä mutta fantasiantäyteisissä satukirjoissa. Koivun itse kirjoittamia ja kuvittamia satuja on koottu Marja Kemppisen kokoamaan teokseen Rudolf Koivun satukirja (Otava 1976). Näitä kuten isoa osaa Koivun tuotannosta luonnehtii huolellisen keveyden tuntu. Unten maailma kiinnosti 1900-luvun alkupuolella ja näkyy Koivunkin saduissa ja kuvituksissa voimakkaasti. Kuvakerronta on vaivatonta ja mielikuvituksekasta.
Unten maailma kiinnosti 1900-luvun alkupuolella ja näkyy Koivunkin kuvituksissa.
Kuvittajat eivät tuolloinkaan eläneet umpiossa. Monet taiteilijat viettivät maailmansotien välisenä aikana pitkiä aikoja Pariisissa. Vaikka sosiaalinen elämä rajoittui usein suomalaisiin ja ruotsalaisiin, vaikutteet imeytyivät ja matkustivat kotiin asti. Koivu seurasi tarkasti, mitä Suomessa ja Ruotsissa ja kauempanakin julkaistiin.
Hänen keskeisiä vaikutteitaan ovat omintakeisia sadun maailmoja luoneet tekijät, kuten Aubrey Beardsley ja Theodor Kittelsen. Parikymppisenä Koivu teki opintomatkan Pariisiin ja Lontooseen ja löysi Arthur Rackhamin ja Edmund Dulacin tuotannon. Vaikutteista muovautui ajan mittaan oma tyyli.
Rudolf Koivu oli itsenäinen ja erottuva taiteilija ja pääsi lahjakkuutensa vuoksi nopeasti leivän syrjään kiinni. Samaan aikaan hän oli karun aikansa tuotos.
Kun Koivu oli lapsi, hänellä ei ollut kotonaan yhtäkään kirjaa. Pietarissa syntynyt sorvarin ja pyykkärin poika ihaili venäläisen mestarin Ivan Bilibinin jälkeä kirjakaupan ikkunassa.
Ainakin yhtä voimakkaasti Koivun työhön lienee vaikuttanut molempien vanhempien menehtyminen keuhkokuumeeseen. Hän muutti Pietarista Liperiin isoäitinsä luokse teini-ikäisenä. Hänestä tuli vetäytynyt ja metsissä viihtyvä, epäilemättä omia maailmojaan rakennellut nuori.
Kun isoäitikin kuoli, oli Koivun otettava kynä kauniiseen käteen ja lähdettävä suureen maailmaan. Tove Janssonin ja Martta Wendelinin tavoin hän haaveili kuvataiteilijan urasta, mutta siihen ei ollut varaa.
Kun isoäitikin kuoli, oli Koivun otettava kynä kauniiseen käteen ja lähdettävä suureen maailmaan.
Myöhemmässä elämässään Koivu ei vaurastunut, mutta sai edes jostain kiinni. Toimitusjohtaja August Thitz toimi vuosikymmeniä mesenaattina, ja Koivu asui ja työskenteli hänen luonaan elämänsä loppuun asti. Suhteen luonteesta ei ole varmaa tietoa kuten ei ystävyydestä Raul Roineenkaan kanssa, mutta Hertta Tirrasen teksti Sadunkuvittaja Rudolf Koivu -teokseen (WSOY, 1947) vaikuttaa ladatulta:
Boheemikausi päättyi, kun hän sai isällisen ystävän eräästä uudesta tuttavastaan, itseään melkoisesti vanhemmasta johtaja August Thitzistä, jonka kanssa hän vuonna 1931 asettui yksiin elämänsä viimeisiksi viideksitoista vuodeksi vetäytyen yhä enemmän syrjään maailmasta. – – Ainoa vieras, jonka hän kammioonsa otti vastaan, oli hänen satukirjailijaystävänsä Raul Roine.”
Tuolloin homoseksuaalisuus oli laitonta, mutta nykyään käsitys Koivun seksuaalisesta suuntautumisesta on jaettu laajasti ja hänen hautakivelleen on laskettu kukkia Hietaniemen hautausmaan Pride-kävelyillä.
Oikealla: Seikkailu meren syvyydessä, 1945 (yksityiskohta).
Rudolf Koivun tuotanto on paitsi laaja myös monipuolinen. Hänen lapsikuvistaan on tehty kirjoja ja joulukuvistaan näyttelyjä. Ilmeisen laadun lisäksi tuotannon säilymistä sukupolvelta toiselle on edistänyt perikunnan puute. Tekijänpalkkioita ei ole tarvinnut maksaa.
Klassikon asemasta huolimatta tuntuu, että Koivun kuvat pitäisi läpivalaista (ja ehkä lukea vastakarvaan) vielä kerran, uusien sukupolvien voimin. Klassikot ovat kuin valtavia sipuleita, joista paljastuu kuorimalla yhä uusia kerroksia.
Klassikon asemasta huolimatta tuntuu, että Koivun kuvat pitäisi läpivalaista uusien sukupolvien voimin.
Yksi alue, johon tulevien Koivu-tutkijoiden kannattaisi uskaltautua, on lehtikuvitukset. Perinteisessä hierarkisessa taideajattelussa maalaukset on nähty taiteilijan itsenäisinä teoksina, taiteena taiteen vuoksi, ja näin ollen arvokkaampina. Monen taiteilijan kirjankuvituksiin on suhtauduttu välttämättömänä pahana, joita on kyhätty hengen pitimiksi.
Tämän arvopyramidin kaikkein alimpana ovat lehtikuvitukset. Niitä on tutkittu kirjankuvituksiin nähden vähän, ja monien taiteilijoiden – myös Koivun – urankuvauksissa ne saatetaan sivuttaa pelkällä maininnalla.
Tämä on erikoista siksi, että taiteilijat – mahdollisista omistakin negatiivisista tunteistaan huolimatta – ovat käyttäneet kuviin paljon aikaa ja saaneet niistä paitsi elannon myös vankan rutiinin, näkyvyyttä ja mahdollisuuden kokeilla väreillä ja tekniikoilla.
Koivu käytti muun muassa Joulupukki-lehteä kokeiluihin ja hyödynsi ajan painotekniikan mahdollisuudet ja värit. Jouluaattona syntynyt Koivu avusti lehteä vuodesta 1912 lähtien ja oli Martta Wendelinin jälkeen pitkään sen pääkuvittaja. Esimerkiksi itämaalaishenkiset sadut ”Ihmeitten ihme” (1934), ”Vihreä lohikäärme” (1937) ja ”Elämään mieltynyt Dirai radsha” (1938) ilmestyivät ensin lehdessä, mutta Koivu teki niiden satukirjajulkaisuihin uudet kuvat.
Silti sitäkään ei voi kiistää, että kyse oli rahasta. Vaikka Tove Jansson oli maailmanluokan pilapiirtäjä, hän elätteli haaveita kunnollisesta taidemaalarin urasta. Vaikka Erkki Koponen oli huikean taidokas viivankäyttäjä, hän hylkäsi pakina- ja artikkelikuvitukset ja kirjankannet heti, kun se oli taloudellisesti mahdollista.
Mysteeriksi jää, mikä kaikki vielä olisi ollut mahdollista paremmissa olosuhteissa.
Rudolf Koivu kuoli suhteellisen nuorena ja käytti joidenkin lähteiden mukaan runsaasti alkoholia. Hänen tuotteliaisuutensa oli kuitenkin häkellyttävä ja mysteeriksi jää, mikä kaikki vielä olisi ollut mahdollista paremmissa olosuhteissa.
Uran laajentaminen kuvataiteelliseen työhön olisi saattanut olla yksi mahdollinen suunta. Koivu piti vain yhden yksityisnäyttelyn, helsinkiläisessä Stenmanin Taidesalongissa vuonna 1921. Täyttä totta oli kuitenkin satumainen ura orpopojasta maan arvostetuimmaksi mestarikuvittajaksi – joka muistetaan sata vuotta myöhemminkin yhtenä rakastetuimmista suomalaisista kuvittajista.
Lähteet:
- Tuula Karjalainen: Kuin silloin ennen. Lasten elämää Rudolf Koivun kuvittamana. Minerva, 2011.
- Maria Laukka: ”Rudolf Koivu 1890–1946”. Kansallisbiografia-verkkopalvelu 12.1.2001. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Maria Laukka ja Marja Salonen: Rudolf Koivu 1890–1946. Weilin+Göös, 1990.
- Hertta Tirranen ja Raul Roine: Sadunkuvittaja Rudolf Koivu. WSOY, 1947.
