Adam Korpakin ajattelevia kuvia
Kaunis Kemiönsaari on Turun seudun suurin saari, jonka 7 500 asukkaasta valtaosa on ruotsinkielisiä. Saari yhdistyy mantereeseen usean sillan kautta, mutta eksotiikannälkäisille matkaajille löytyy myös mahdollisuus ylittää vesistö lossin kannella Halikon suunnalta tullessa.
Täällä, Västanfjärdin kylässä, entisessä itsenäisessä kunnassaan, hiekkatien varrella kohoaa vaikuttavan korkea ja tumma, lähes musta hirsitalo, josta huokuu lämpimällä ilmalla miellyttävä tervan tuoksu. Ovesta astuessa avautuu valkoinen, avara, pelkistetyn tyylikäs sisätila, joka tuntuu edelleen modernilta, vaikka Adam Korpak on suunnitellut talon jo 1980-luvulla. Ajaton tyylikkyys ei vanhene, ja kukapa osaisi paremmin tehdä ajattoman upean, ympäristöönsä saumattomasti istuvan rakennuksen kuin entinen arkkitehtuurin opettaja.
Adam Korpak syntyi vuonna 1936 Puolan Krakovassa, jonka taideakatemiasta hän on valmistunut arkkitehdiksi. Valmistumisen jälkeen hän työskenteli akatemiassa opettajana tehden samalla omia suunnittelutöitään.
Korpakin Kemiönsaareen johtanut polku haarautui historiassa vuonna 1973, jolloin Kaj Frank, Vuokko ja Antti Nurmesniemi, Yrjö Kukkapuro, Tapio Wirkkala sun muut suomalaisen muotoilun huippunimet esittelivät kotimaansa modernia suunnittelunäkemystä Varsovassa järjestetyssä näyttelyssä. Suomalaiset matkasivat reissullaan luennoimaan myös Krakovaan, jossa heidän tulkkinaan ja paikallisoppaanaan toimi Adam Korpak. Kun Kaj Frank halusi jäädä viettämään aikaa Krakovaan, Korpak ehdotti, että tämä majoittuisi hotellin sijaan hänen studiolleen. Kymmenen päivän vierailun jälkeen miehistä oli tullut hyviä ystäviä.
Vuonna 1974 Korpak kutsuttiin Helsinkiin töihin Antti Nurmesniemen arkkitehtitoimistoon. Työt Suomen muotoilun huippunimien kanssa olivat monimuotoisia: rakennusten suunnittelun sijaan Korpak suunnitteli ja toteutti esimerkiksi Art Directorina valokuvauksia Vuokko Nurmesniemen muotimallistoille.
Suomalainen muotoilu teki vaikutuksen krakovalaiseen arkkitehtiin.
”Suomi oli 1970-luvulla muotoilun kärkimaa ja voitti jatkuvasti merkittäviä kansainvälisiä palkintoja. Juuri muotoilijat auttoivat rakentamaan Suomelle mainetta rohkeana ja modernina pienenä valtiona”, toteaa Korpak kahvipöydän ääressä.
Olohuoneesta aukeavalta lasikuistilta on näkymä metsäiseen, jyrkkään rinteeseen. Kahvin pariksi on tarjolla kauramaitoa ja Korpakin vaimon, suomenruotsalaisen näyttelijän Veronika Mattssonin leipoma vegaaninen suklaatorttu ‒ 84-vuotias Korpak kertoo pitäytyvänsä nykyään enimmäkseen kasvisruokavaliossa. Suhde luontoon on vahva ja kunnioittava.
Veronika Mattssonin isä oli syntyperäinen kemiöläinen ja Mattsson on viettänyt lapsuudenkesänsä täällä isovanhempiensa luona. Vaimonsa kautta myös Korpak tutustui ja ihastui alueeseen.
Aluksi perhe vietti Kemiössä vain kesät. Kun Kemiönsaaren talon hidas rakentaminen oli kelvollisessa vaiheessa vuonna 1996, muutti perhe Helsingistä sinne asumaan, mutta kulki ykköstietä paljon edestakaisin.
Mattsson oli kiinnitettynä näyttelijänä Svenska Teaternissa, jossa hän teki 40 vuoden uran. Hän kulki kolmen tunnin matkaa pääkaupungista Kemiönsaareen, jossa Korpak otti ikäluokkansa mieheksi keskimääräistä enemmän vastuuta lasten kasvatuksesta. Pariskunta ryhtyy muistelemaan tuota kahden kunnan välistä ajanjaksoa ja saa aikaiseksi pienen väittelyn.
”Adam, sinun näkökulmastasi olin aina lähtemässä Helsinkiin pois teidän luotanne, mutta minun näkökulmastani olin koko ajan matkalla takaisin Kemiöön”, Mattsson sanoo.
”Hyvä on, uskotaan ‒ joka tapauksessa on liian myöhäistä ottaa enää avioeroa”, Korpak vitsailee.
Korpakilla ja Mattssonilla on kaksi tytärtä, Helen ja Anna.
”Elämme baabelin tornissa. Adam puhuu lapsille puolaa, minä ruotsia ja keskenämme puhumme jonkinlaista rikkinäistä englantia”, Veronika Mattsson kertoo.
Suomen kansalainen Korpakista tuli vuonna 1981.
Korpak oli Nurmesniemen toimistossa ottanut loikkauksen arkkitehtuurista valokuvaukseen ja taiteelliseen johtamiseen. Seuraava aluevaltaus oli kuvitus.
”Olin kiinnostunut kuvituksesta ja tarvitsin rahaa, joten marssin Otavan graafisen osaston johtajan toimistoon ja kerroin, että haluaisin suunnitella kirjankansia”, Korpak kertoo.
Korpak ajatteli, että arkkitehtuuri ja kirjankansien suunnittelu on melko samankaltaista työtä.
Graafisen osaston johtaja kysyi, mitä kuvituksia tai graafista suunnittelua Korpak on tehnyt tätä ennen ja kun Korpak vastasi, että ”en mitään”, mies selitti tuohtuneena, että kyseisiä töitä tekevät ammattilaiset eikä hän voi mitenkään antaa toimeksiantoa Korpakille ilman näyttöä tämän osaamisesta.
”Pyysin häntä kuitenkin antamaan minulle pari kantta kokeeksi suunniteltavaksi. Jos hän ei pitäisi aikaansaannoksistani, niistä ei tarvitsisi maksaa mitään”, Korpak kertoo.
”Taisin onnistua yrityksessäni, sillä sain kutsun hakea toimiston kassasta palkkion, joka maksettiin tuolloin käteisellä ‒ ja samalla sain mukaani kaksi seuraavaa toimeksiantoa.”
Korpak päätyi suunnittelemaan Otavalle kaiken kaikkiaan noin 150 kantta ja teki kansia myös WSOY:lle, Söderströmsille, Weilin & Göösille, Kirjapajalle ja ruotsalaiselle AWE Gebersille. Lisäksi hän on kuvittanut englannin oppikirjoja ja kaksi lasten kuvakirjaa, Oms och Poms och det fantastiska pulvret (1983) Trädpojken och Tuonelas svan (1988) joiden kirjoittajana toimi Lastenkulttuurin valtionpalkittu Christina Andersson.
Korpak on myös kuvittanut Kalevalan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi Kai Niemisen kirjoittaman ja Korpakin kuvittaman proosaversion kansalliseepoksestamme vuonna 1999.
Parhaiten Korpak kuitenkin tunnetaan kuvituksistaan, joita hän teki Helsingin Sanomien mielipidepalstalle 31 vuotta.
Korpak aloitti yhteistyön Helsingin Sanomien kanssa vuonna 1986. Lehdessä oli pantu merkille Korpakin suunnittelemat kirjankannet ja lehden toimittaja Juha Tanttu, Erkki Tantun poika, saapui Korpakin työhuoneelle kahvittelemaan ja katsomaan hänen kuviaan. Parin päivän päästä alkoivat työt.
1980-luvulla Helsingin Sanomia kuvittivat säännöllisesti myös muun muassa Camilla Mickwitz, Hannu Taina, Pekka Vuori ja Kari Suomalainen.
Korpak sai valita kulttuurisivujen ja mielipidesivun välillä. Hän halusi tutustua suomalaiseen mielenmaisemaan ja totesi, että kulttuurisivuilla on käytössä valokuvia, joten hänen valintansa kohdistui mielipidesivuihin.
”Mielestäni on parempi, että samalla aukeamalla ei ole kuvitusta ja valokuvaa kilpailemassa huomiosta. Kuvitus nousee näin paremmin esiin”, Korpak toteaa.
Lisäksi Korpak kertoo olleensa aina kiinnostunut sosiaalisista kysymyksistä, vaikka en niinkään puoluepolitiikasta.
”Tosin pidän hyvänä vanhaa sanontaa, jonka mukaan se, että sinä et ole kiinnostunut politiikasta ei tarkoita sitä, etteikö politiikka olisi kiinnostunut sinusta.”
Korpak päätyi tekemään mustavalkoisia hiilikuvituksia, koska tekniikka oli nopea ja värit eivät toistuneet sanomalehdissä erityisen hyvin.
Korpakin tapana oli ensin lukea kuvitettava teksti ja lähteä sen jälkeen tiskaamaan tai viemään lapsia päiväkotiin. Idea muhi samalla päässä. Toisinaan kuvat syntyivät nopeasti, toisinaan helpolta näyttävä kuva saattoi vaatia 10 tuntia erilaisia luonnoksia, jotka päätyivät roskakoriin. Liian pitkää työprosessia hän ei kuitenkaan suosittele.
”Lehtikuvituksen elinkaari on kuitenkin yleensä hyvin lyhyt.”
Korpakin mielipidepalstalle luomat kuvitukset ovat pohdiskelevia, jopa filosofisia. Niiden kautta välittyy asian ydin ja usein myös jokin uusi taso ja näkökulma aiheeseen.
”Esseisti Susan Sontag on sanonut, että vain taide vailla merkitystä on oikeaa taidetta. Itse en tähän usko. Olen yrittänyt tehdä myös abstrakteja kuvia, mutta en osaa. Haluan, että kuvani välittävät ideoita”, Korpak kertoo.
Korpakin mielestä suomalainen nykyhetken kuvitus keskittyy liikaa materialistiseen maailmaan. Hän kokee, että puolalainen kulttuuri on muutenkin luonteeltaan abstraktimpaa, suomalainen fyysisempää.
”Krakovan taideakatemiassa meitä opetettiin ajattelemaan kuin taiteilijat ja ammentamaan inspiraatiota kreikkalaisesta, roomalaisesta ja kristillisestä kulttuuriperinnöstä. Kuvittaja on kuitenkin monesti sananmukaisesti kuvittaja: hän toteuttaa ulkokohtaisesti kuvan jostain aiheesta ja on sen jälkeen vapaa. Mutta taiteilija ei ole koskaan vapaa”, Korpak pohtii.
Tekniikka on Korpakin mielestä toissijaista. Hän toteaa, että ihminen voi tavoitella täydellisyyttä, mutta jos hän saavuttaisi täydellisyyden, ei hän pitäisi siitä.
”Kuvittajan tärkein työväline ei ole käsi vaan pää”.
Korpakin mielipidepalstalle tekemät kuvitukset olivat kauniita, mutta usein synkänpuoleisia. Niin olivat aiheetkin. Positiivinen puheenvuoro on mielipidepalstalla harvinainen, sillä useimmin ihmisillä on palstalle kirjoittaessaan mielessään jokin epäkohta tai harmituksen aihe, jonka he haluavat tuoda esiin.
Korpak toteaa, että julkinen keskustelu on hyvin tärkeää ja sen avulla yksilöistä muodostuu yhteiskunta. Välillä hän kuitenkin turhautui työhönsä.
”Suomi on maailman parhaimpia ja turvallisimpia maita, mutta silti ihmisillä on aina valitettavaa! Negatiivisten aiheiden kanssa työskennellessä täytyy olla tarkkana, että ei itsekin muutu negatiiviseksi ihmiseksi”, Korpak toteaa.
Kolme vuotta sitten Korpak jättäytyi eläkkeelle. Hän ei halunnut kadota hyvästejä jättämättä, vaan kirjoitti mielipidepalstalle jäähyväiskirjeen. Sen loppu kuului näin:
Vuonna 1986 kuvittamani mielipidekirjoitukset toimitettiin suoraan työhuoneelleni, ensin faksilla ja sitten sähköpostilla. Kaksikymmentä vuotta sitten internet antoi minulle mahdollisuuden asua ja työskennellä pienessä kylässä Etelä-Suomen saaristossa. Ja täältä kodistani sanon nyt teille kaikille kiitos ja hyvästi!
