Lapsuuteen liitetään usein nostalginen ajatus huolettomuudesta ja kepeydestä. Mielikuvituksellisten leikkien ja muistellun vapauden kaipuussa saattaa unohtua, että lapsillakin on huolia, eivätkä kaveruussuhteet ole sen ristiriidattomampia kuin aikuisillakaan. Murheet valvottavat öisin myös lapsia. Aikuisten neuvot, sen paremmin kuin näiden omat murheet, eivät tee välttämättä elämästä helpompaa.  

Ulrika Hanssonin ja Maija Hurmeen Tule, juostaan! kuvaa kasvamisen kipukohtia, yksinjäämistä ja ulossulkemista sekä aikuisten neuvottomuutta. Se tavoittaa piinaavan tarkasti tunteen ulkopuolelle jäämisestä ja toisaalta reiluuden odotuksesta sekä omantunnontuskista, joita seuraa, kun ei pystykään toimimaan näiden odotusten mukaisesti. Kirja kertoo olevansa “lämmin tarina siitä, miten joskus on vaikea toimia oikein”. Myötätunto puristaa rintaa, kun Santtu jätetään taas ypöyksin ja yhtä lailla, kun Roope tuntee kalvavaa syyllisyyttä siitä, ettei jaksa ottaa Santtua mukaan leikkeihin.  

Tule, juostaan! ei tarjoa helppoja ratkaisuja ihmisenä olemiseen ja toisten kanssa toimimiseen, vaan se tutkii yksilöiden ja ryhmien välisiä jännitteitä. “Joskus vain käy niin”, kuten Roopen äiti kirjassa toteaa. Aina kaikista ei vain voi pitää ja tilanne on yhtä tukala sen kaikille osapuolille. Se ei ole kenenkään vika, vaan joskus vaan käy niin.  

Ilahduttavaa kirjassa on sen tarkkanäköisyys ja hienovarainen hierarkioiden purkaminen. Aikuiset eivät tiedä vastausta kaikkeen, vaan ovat lasten lailla kömpelöitä ja hukassa sekä tuntuvat kaipaavan lapsilta tukea ongelmiinsa vähintään yhtä paljon kuin lapset heiltä. Aikuisten ja lasten maailmoissa ei lopulta ole niin kauheasti eroa. Vastausten sijaan kirjan lämpö ja lohdullisuus syntyy kokemuksen jaettuudesta: olit kuka tahansa ja missä tahansa, iästä ja asemasta riippumatta, hankauksilta ja hankaluuksilta ei voi välttyä. Mutta huonompia hetkiä seuraavat paremmat ja jännittävät seikkailut yhdistävät.  

Kirjan erilaisia tekniikoita kauniisti hyödyntävä kuvitus piirtää esiin lasten maailmaa ja elinympäristöä, arkisia puuhia kotona ja kerhossa, ja toisaalta siihen kuuluvia järisyttäviä tunnekokemuksia. Yksinäisyys kuvataan alkuräjähdyksenä, jossa jäljelle jää vain pieni avaruuden loputtomassa tyhjyydessä kelluva piste. Metsäleikit on kuvattu lempein ja lämpimin sävyin, huolien täyttämät valvotut yöt taas ovat harmaita. Erityisen upea on viimeiselle sivulle kevyesti hahmoteltu kuva lapsesta ja kummitussirkasta. 

Julkaistu Kuvittaja-lehdessä 3/24.