Erityisesti 1930-luvulta lähtien suomalaiset keramiikkataiteilijat rakensivat kokonaisen kuvallisen universumin kuppien, lautasten, maljakoiden, seinäreliefien ja kaakeleiden pinnalle. 

Monet aikakauden tunnetuimmista keraamikoista olivatkin kuvittajia siinä missä he olivat muotoilijoita tai taiteilijoita. Heidän kiinnostuksensa kohdistui tarinoihin, ihmisiin, flooraan, faunaan ja mielikuvituksen maailmoihin. Siksi heidän tuotantoaan on kiinnostavaa tarkastella  juuri kuvituksen näkökulmasta. 

Historiallisesti keramiikan ja kuvittamistyön risteyspisteessä työskennelleiden henkilöiden kohdalla on käytetty termejä koristelija, koristesuunnittelija, kuviosuunnittelija, koristemaalari, koristetaiteilija ja taiteilija. Osa henkilöistä suunnitteli koristeita luonnoksiksi, toiset toteuttivat ne käsin tai koneavusteisesti ja kolmannet saivat taiteellisen vapauden toimia vailla teollisuuden vaatimuksia.  

Kuvittaja rakentaa mielikuvia, tunnelmia ja maailmoja. Työ sisältää hahmojen, tapahtumien, ja kertomusten visualisointia. Tämän vuoksi esimerkiksi Birger Kaipiaisen ihmiskuvat, Rut Brykin omaelämäkerralliset tapahtumareliefit, Esteri Tomulan kasviaiheet tai Dorrit von Fieandtin ekspressiiviset fantasiat asettuvat osaksi kuvittamisen perinnettä.

Geometrinen kuviointi, toistuva ornamentti tai lasitteen synnyttämä pintavaikutelma eroaa kuitenkin siitä, mitä voidaan kutsua kuvitukseksi. Pelkkä rytminen ornamentti tai abstrakti pintakoristelu astian pinnassa jää tässä artikkelissa tarkasteluni ulkopuolelle. Kuvituksen ja ornamentin ero ei tosin ole aina yksiselitteinen.

Samasta syystä esimerkiksi Kupittaan Saven tuotannolle tyypilliset figuriinit muodostavat oman alueensa. Vaikka ne ovat usein vahvasti tarinallisia, ne ovat ensisijaisesti veistoksia eivätkä kuvitettuja pintoja.  

Suomalaisen keramiikan kuvallinen kultakausi linkittyy vahvasti Arabian tehtaan taiteellisen johtajan Kurt Ekholmin 1930-luvulla perustamaan taideosastoon. Se tarjosi poikkeuksellisen ympäristön, jossa taiteilijat saattoivat keskittyä vapaaseen keramiikkataiteeseen ja kehittää omaa ilmaisuaan erityisesti uniikkiteosten parissa.  

Kaj Franckin aloittaessa Arabian taiteellisena johtajana vuonna 1948 suomalaisessa keramiikassa näkyi sodanjälkeinen kaipuu kauneuteen ja käytännöllisyyteen. Franck pyrki suunnittelemaan vain pelkistettyjä, yksinkertaisia astioita, mutta hänen oli taivuttava esineiden koristeluun Arabian tehtaan myyntiosaston painostuksesta.

Kuluttajat mielsivät koristelemattomat astiat usein keskeneräisiksi tai sekundaksi eikä Franckin suunnittelema Kilta ollut aluksi myyntimenestys. Tästä syystä koristetaiteilijat alkoivat suunnitella Franckin yksinkertaisiin astioihin pittoreskeja aiheita.

Tuloksena syntyi astioita, jotka olivat paitsi käytännöllisiä sodanjälkeisissä pienissä kodeissa ja myös toivat visuaalisuudellaan vastapainoa vaikeille vuosille. Kuvasto oli optimistista ja elämänmyönteistä. Tämä näkyi erityisesti 1940-luvulla palkattujen Esteri Tomulan ja Raija Uosikkisen tuotannossa. 

Sodanjälkeinen kuvasto oli optimistista ja elämänmyönteistä.

Keramiikassa kuvitus ei rajoitu kaksiulotteiseen pintaan. Juuri tämä tekee alasta kiinnostavan myös nykykuvittajille, kuten Vuoden kuvittajana palkitulle Armi Tevalle. 

Suomalaisen keramiikan historiassa erityisen tärkeäksi esinetyypiksi nousi reliefi, joka saatettiin tehdä vadille, kokonaiselle laatalle tai kuvittaa pienemmistä kaakeleista koostuvalle modulaariselle pinnalle. Kasvin lehdet ja ihmishahmojen kasvot joko kohosivat esineen pinnasta tai painautuivat siihen, muodostaen lasitteiden kanssa eloon heränneen kuvan. 

Birger Kaipiainen vei tämän kehityksen pisimmälle tuotannossaan 1960-luvulta lähtien. Hänen teoksissaan viekoittelevat orvokit, pullistelevat päärynät, vimmaiset pörriäiset sekä helmenkaltaiset heteet ja marjat muodostavat teatterimaisia näyttämöitä. Pelkkien koristevatien sijaan ne toimivat kertomuksina, jotka upottavat katsojan syvyyksiinsä. 

Kaipiainen tutustutti graafikon koulutuksen saaneen Rut Brykin sgraffito-tekniikkaan, jossa kuvio raaputetaan esiin savipinnalta. Brykin reliefeissä venetsialaiset rakennukset, auringonkukat ja perhoset muuttuvat kolmiulotteisiksi kuviksi.

Aikakauden kuvastossa toistuvat siis tietyt aiheet: kasvit, kukat, hedelmät, eläin- ja ihmishahmot. Tästä huolimatta ne esiintyvät eri tekijöillä hieman eri tavoin. 

Kaipiaisen maailma on satumainen ja romanttinen. Rut Brykin kuvasto liikkuu usein suvun tarinoiden ja rakennetun ympäristön parissa. Esteri Tomula katsoi töissään kasvien rakenteita biologin silmän tarkkuudella. Kalevala-lautasista tunnetun Raija Uosikkisen kuvituksissa näkyivät puolestaan kansanperinne ja matkailu. 

Yhteistä näille tekijöille oli oman visuaalisen äänen etsiminen, jonka Arabia työskentely-ympäristönä mahdollisti. Jokainen kehitti nopeasti tunnistettavan tyylin ja keramiikkataiteilijasta tuli samalla tunnistettava kuvittaja. 

Kun tarkastelemme suomalaisen keramiikan kultakautta, emme näe vain esineitä. Näemme kuvittajia, jotka käyttivät savea kanvaksen tavoin.

Erilaiset tekniikat toimivat osana keramiikkaa kuvittaneiden tekijöiden ilmaisua, sillä kuvituksellinen kieli syntyy yhtä paljon tekniikasta kuin piirroksen tai maalauksen aiheesta. Kaiverrustekniikan lisäksi sivellinmaalaus, viivapiirros ja sienellä pyyhkiminen loivat töihin taiteellisista ilmaisuvoimaa. 

Monet taiteilijat suosivat pastellisia ja murrettuja sävyjä. Samankaltaisia värimaailmoja voi havaita esimerkiksi Kaipiaisen, Brykin ja Tomulan varhaisessa uniikkituotannossa. Vaikka muodot vaihtelivat, värien kautta syntyi 1940-luvulle tunnistettava herkkä tunnelma.

Kupittaan Savella toimineen Laila Zinkin ja Emilia-sarjasta tunnetun Raija Uosikkisen ilmaisussa oli nähtävissä 1950-luvun modernistista mustavalkoista graafisuutta ja luottoa särmikkään viivan voimaan. 

Kuvituksellinen keramiikka ei rajoittunut astioihin tai pieniin ja keskisuurin seinäteoksiin. Osa taiteilijoista siirsi ilmaisunsa julkisiin tiloihin. Rut Bryk toteutti myöhemmin suuria seinäreliefejä, jotka liittyivät arkkitehtuuriin. Kaipiainen loi Montrealin vuoden 1967 maailmannäyttelyyn valtavan, noin 40 neliömetrin kokoisen keraamisen seinäteoksen nimeltä Orvokkimeri.

Teos koostuu tuhansista käsintehdyistä keraamisista helmistä ja orvokeista. Se voitti näyttelyssä Grand Prix -pääpalkinnon ja sijaitsee nyt Tampereen kaupunginvaltuuston kokoussalissa. Helsingissä Kaipiaisen yhteen suurikokoisemmista seinäteoksista voi tutustua Stockmannin tavaratalon hissiaulan läheisyydessä. 

Keramiikkaa käytettiin myös huonekaluissa, kuten pöytien kansissa ja takoissa. Taideteosta ei enää katsottu seinältä vaan siitä tuli osa arjen käyttökokemusta. 

Kun tarkastelemme suomalaisen keramiikan kultakautta, emme näe vain esineitä. Näemme kuvittajia, jotka käyttivät savea kanvaksen tavoin. He rakensivat maailmoja materiaaliin, joka mahdollisti kaksi- ja kolmiulotteisen ilmaisun samanaikaisesti. He piirsivät kuvallisilla kertomuksillaan esineelle sielun. 

Ehkä juuri tässä piilee näiden tekijöiden ja heidän työskentelynsä kiehtovuus yhä tänäkin päivänä. Birger Kaipiaisen, Rut Brykin, Esteri Tomulan, Raija Uosikkisen, Dorrit von Fieandtin ja heidän aikalaistensa tuotanto on kiinnostavaa myös nykykuvittajille.

He osoittavat, ettei kuvitus ole sidottu paperiin. Se voi elää savessa, reliefissä, arkkitehtuurissa ja jokapäiväisessä esineessä. Se voi olla sekä käytettävää että ripustettavaa taidetta – se voi olla sekä massatuotantoa että ainutkertainen teos. 

Suvi Saloniemi toimii Arkkitehtuuri- ja designmuseon näyttelypäällikkönä. Hän oli mukana Vuoden kuvittaja 2026 -valintaraadissa.

_____________________

Julkaistu Kuvittaja-lehdessä 2/26.