Pekka Vuoren iloinen urakka
”Sinulle on tullut partaan vähän valkeaa”, Pekka Vuori sanoo avatessaan oven. 87-vuotiaalta valkohapselta se on tosiasian toteamista. Tapaaminen jatkuu samassa ystävällisessä hengessä. Juodaan kahvit, syödään leipäset, puhutaan 1900-luvusta.
Vuori on asunut Helsingin Katajanokan korkeahuoneisessa jugendrakennuksessa yli puoli vuosisataa. Kun ulko-oven avaa, näkee oitis maankuulut jäänmurtajat, Katajanokan kasinon ja kymmenet veneet. Talon sisäpihalla on Vuoren itsensä suunnittelema seinämaalaus.
”Tämä on tosiaan inspiroiva asuinympäristö. Kadut ovat täynnä suomalaista kulttuurihistoriaa, Hugo Simbergistä lähtien”, Vuori kertoo.
Simberg asui Katajanokan Luotsikadulla ateljeehuoneistossa, johon hänen jälkeensä muutti muuan Janssonin taiteilijaperhe.
”Juliakin asuu sadan metrin päässä”, Vuori kertoo viitaten muun muassa Sika-sarjakuvasta tunnettuun tyttäreensä Julia Vuoreen.
“Muistan, kun kauan sitten heräsin leijonan karjahdukseen. Ääni oli kantautunut meren yli Korkeasaaresta. Kun kerroin siitä työpaikalla, minulta kysyttiin, mitä olen juonut.”
Seuraavaksi Pekka Vuori paljastaa olevansa kaukaista sukua, ehkä pikkuserkkuja, Mauri Kunnaksen kanssa.
”Olemme Hoipolenius-nimisten esi-isien lapsia. Vitsi piilee siinä, että taustaltamme löytyy käsityöläisiä, jotka ovat keksineet itselleen ’latinalaisen’ nimen. Seassa ei ollut yhtäkään pappia tai tuomaria. Silti he halusivat vääntää tuollaisen nimen, jotta kuuluisivat ylempään sosiaaliluokkaan. Liikuttavaa.”
Porin ja Tampereen välissä, nykyisen Sastamalan kaupungin alueella sijaitsevassa Kiikassa vuonna 1935 syntynyt Vuori, käsityöläinen hänkin, lähti liikkeelle jo nuorena.
”Isäni kuoli, kun kävin vielä lukiota. Tuntui, että en voi jäädä samaan kouluun, vaan piti hankkia jotain ajatusta elämästä.”
17-vuotias Vuori muutti Helsinkiin ja pyrki Taideteolliseen oppilaitokseen alaikäisenä.
”En olisi saanut vielä hakea kouluun, mutta Tapio Wirkkala sanoi pitävänsä kuvistani ja yrittävänsä järjestää asian. Opiskelin siellä vuosina 1953–56, mutta piirtämään opin kuitenkin vasta työn kautta”, Vuori kertoo.
Ateneumissa opiskellessaan ja pitkään sen jälkeenkin Vuori ajatteli ryhtyvänsä taidemaalariksi.
”Helsingissä asuminen on kuitenkin kallista, ja ajauduin antaumuksella kuvittajaksi.”
Vuori teki 1960–70-luvuilla runsaasti lehtien kuvituksia ja taittotöitä. Siinä hän oppi alan niksit ja kohtasi laajan kirjon kirjailijoita ja taiteilijoita. Hän ehti työskennellä muun muassa Uudessa Suomessa ja uudisti Suomen Kuvalehden ulkoasun vastaamaan nimeä paremmin. Hän kuvitti ja suunnitteli myös asiakaslehtiä.
”Varsinkin pankkien lehdille työskenteleminen oli hyvästä, koska silloin sai helpommin lainaa. Aleksanterinkadulla oli Keskusosakepankin pääkonttori, jossa kävin välillä asioimassa henkilökunnan koodilla. Virkailijat aina ihmettelivät outoa miestä.”
Leeni Tiirakarin kirjoittaman Pekka Vuoren elämäkerran alaotsikko Kansakunnan kuvittaja (Amanita 2013) on osuva. Vuori tunnetaan henkilönä huonommin, mutta työn jälki on näkynyt useiden vuosikymmenten ajan. Vuori on palkittu niin valtion taideteollisuuspalkinnolla, Rudolf Koivu-palkinnolla, Vuoden graafikkona, kirjallisuuden valtionpalkinnolla kuin Pro Finlandia -mitalillakin.
Suurilevikkisiä töitä olivat esimerkiksi joulupostimerkit sekä kuvitukset uuteen perustuslakiin ja Poliisin valaan. Suomen ensimmäinen Unicef-kortti oli aikoinaan tapaus ja myi valtavasti.
Vuosikymmenten mittainen avustajasuhde Helsingin Sanomiin painotti kuvitusta.
”Helsingin Sanomien kuvitustyö sujui jälkikäteen ajatellen kauhean helposti. Yhden ainoan kerran jouduin tekemään pienen korjauksen, kaikki muu meni läpi kertalaakilla. Usein suunnittelin mahdollisimman pitkälle, ja tein kuvituksen lisäksi myös taittoluonnoksia. Keksin myös otsikoita, joiden huomasin ilahtuneena joskus menneen läpi.”
1970-luvun lopulta tämän vuosituhannen puolelle Vuori teki kirjailijakuvia HS:n kulttuurisivuille. Kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajia yritettiin arvailla etukäteen.
”Fundeerasin ja luonnostelin todennäköisiä ehdokkaita, mutta pikakeikkoja niistä usein tuli. Kun Ruotsin akatemian ovi avautui ja sihteeri kertoi voittajan, alkoi kiire. Veikkasin aina Günter Grassia ja meni vuosikymmeniä, että hän sai palkinnon.”
Jotkut kirjailijat saivat kuvituksen originaalin itselleen kustantajan lähettämänä. Kritiikkejä, haastatteluja ja palkintoja varten tehtyjä suomalaisten kirjailijoiden muotokuvia löytyy nykyään suomalaisen kirjan museosta Pukstaavista Sastamalassa. Pukstaavi on saanut Vuorelta lahjoituksena suuren määrän myös muita originaaleja ja järjestänyt aineistosta kiertonäyttelyitä.
Lehtikuvitusten lisäksi Vuori on tehnyt päällisiä muun muassa moniin Veikko Huovisen ja lähes kaikkiin Arto Paasilinnan kirjoihin.
Vuori tutustui Paasilinnaan 1960-luvulla, kun hän työskenteli Suomen Kuvalehdelle.
”Meistä tuli kavereita, vaikka hän oli kaksijakoinen persoona. Arto oli viinan kanssa vaikea henkilö, selvin päin taas hirveän avulias ja ystävällinen.”
Lehtialan kosteina vuosikymmeninä Vuori nautti juhlista, mutta pysytteli itse usein selvin päin.
”Minulle ei viina maistu niin, että tulisi kiusausta juoda yhtä lasillista enempää. Kai ruumiissani on jotain synnynnäistä antabusta.”
Aineisto: Pukstaavi.
Myös lastenkirjoja on syntynyt kasa. Vuori on kuvittanut runsaasti vanhoja kansansatuja, sananlaskuja ja myös Aleksis Kiven runoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Upea Jättiläiset (SKS 1981) korostaa jo poikkeuksellisella koollaan kirjan aihetta.
Muiden luomien tarinoiden kuvittamisen lisäksi Vuori on myös kirjoittanut omia kuvakirjojaan. Valtion nuorisokirjallisuuspalkinnon voittaneessa kirjassa Kadonneet alushameet (Otava 1987) lapset lähtevät etsimään myrskytuulen mukaan lähteneitä mummon alushameita, kirjassa Hullu hajusuola (Otava 1991) aikuisten maailma muuttuu hauskemmaksi taikapulverin vaikutuksesta.
Laajin teos Korvatunturi –Tarinoita joulupukin valtakunnasta (Otava 1999) käännettiin Japania myöten.
”Erilaiset keikat Japaniin jatkuivat yhdeksän vuoden ajan, muttei siinä rikastumaan päässyt. Ajattelin, että pääsen käymään maassa hyvin usein. Pian he hoksasivat voivansa matkustaessaan itse Suomeen käydä Joulupukin postikonttorissa ja näyttää minulle luonnoksia.”
Vuorelle oli tärkeää saada työt aina valmiiksi määräajassa. Työtahti oli jatkuvasti kiivas.
”Oli niin kiire, että en koskaan päässyt rauhoittumaan. Piti ansaita, vaikka itseä hajottamalla ‒ mutta se oli myös luonnekysymys. Totuin työn tahtiin ja enimmäkseen myös nautin siitä, että oli paljon mielen päällä.”
Vuori kertoo, että hänen on ollut aina vaikea rauhoittua olemaan paikoillaan tekemättä mitään.
”Meillä oli kiva mökki maalla saaressa, mutta harvoin pystyin olemaan siellä pitkään. Viivyin korkeintaan kaksi päivää, kunnes tuli sellainen olo, että ei saamari, nyt pitää päästä kotiin tekemään töitä.”
Tekemisen pakon taustalta kurkistaa kuitenkin ilo. Vielä nytkin kuvia syntyy tasaiseen tahtiin. Viime vuosina Vuori on tehnyt kuvitettuja riimirunokirjoja, joista uusin, Velkarulettia, on menossa haastatteluhetkellä painoon.
“Nautin näiden väsäämisestä, hykertelen ja teen lisää.”
Julkaistu Kuvittajassa 2/23.
