Versovat kuvitukset
Lastenkirjakuvittaminen on vienyt Erika Kallasmaata odottamattomiin tilanteisiin ja monenlaisiin rooleihin taiteilijana. Kallasmaan kädenjälkeä voi löytää sirkusteltan sisältä ja ulkoa leikkipuistosta. Hänen kuvittamiansa hahmoja on puolestaan nähty teatterilavoilla ja Pikku Kakkosessa Seela Sellan, Martti Suosalon ja lukuisten muiden näyttelijöiden esittäminä.
Kun Kallasmaa aloitti lastenkirjojen kuvittamisen 2000-luvun taitteessa, hyvin pian hänen luomansa maailmat ja hahmot alkoivat elää myös paperin ulkopuolella.
Siihen on vaikuttanut suuresti yhteistyö kirjailija, ohjaaja Laura Ruohosen kanssa. Lastenrunouden ja teatterin parissa he ovat työskennelleet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta ja olleet muun muassa Astrid Lindgren Memorial Awards -ehdokkaita vuonna 2019.
Yhteistyö sai alkunsa Allakka pullakka -runokirjasta (2003).
“Jo tästä ensimmäisestä runokuvakirjasta lähti itämään siemen. Se on itänyt ja haarautunut moneksi niin teatteriin kuin muihin kolmiulotteisiin muotoihin”, Kallasmaa kertoo.
Varsinainen sysäys esitystaiteen puolelle tapahtui 2010-luvun alussa, kun Helsingin kaupunginteatterin lavalla nähtiin näytelmäversio Ruohosen ja Kallasmaan kirjasta Yökyöpelit. Ruohonen käsikirjoitti ja ohjasi näytelmän ja Kallasmaa vastasi esityksen visuaalisesta ilmeestä, kuten lavastuksesta, puvustuksesta ja graafisesta suunnittelusta. Lähes samanlainen työnjako heillä oli myös Tippukivitapauksen kohdalla, joka nähtiin Kansallisteatterissa ensimmäisenä Suurelle näyttämölle kirjoitettuna lastennäytelmänä vuonna 2017.
Sekä kirjojen että esitysten kohdalla Kallasmaan ja Ruohosen työskentely perustuu keskusteluun ja ideoiden haudutteluun. He saattavat kehitellä maailmoja pitkiä aikoja ja ajatuksissaan asua niissä. Hiljalleen maailmalle alkaa syntyä omat lainalaisuudet ja tietyt tavat toimia. Kallasmaan mielestä on hauskaa, että sama maailma voi saada monia erilaisia ulostuloja riippuen siitä, tapahtuuko tarina kirjassa, teatterilavalla tai vaikka konsertissa.
“Livetilanne ja kirjansivu mahdollistavat aivan erilaisia asioita. Sekä kirjan että teatteriesityksen tekeminen ovat oleilua kiehtovan ja kiinnostavan äärellä. Keitämme kokoon aineksia, jotka huvittavat ja liikuttavat meitä. Kirjojen ja esitysten toteuttaminen on eräänlaista haaveilua – hyvin konkreettista ja ennalta käsin vajavaista.”
Mutta kuinka muuntaa kuvitus joksikin fyysiseksi asiaksi tai olennoksi?
“Onhan siinä omat vaikeutensa, sillä kuvituksissani hyvin harva hahmo on ihminen. Välillä puvuista saattaa tulla aika työläitä näyttelijöille. Sellainen esimerkiksi on Seija Soijan asu, joka on kuin ylisuuri stressilelu. Törkeän kuuma, mutta myös pehmeä ja venyvä. Sillä pystyy pyllähtää, ja sen sisälle voi piiloutua.”
Täysin vierasta hahmosuunnittelu ja pukujen teko eivät olleet Kallasmaalle siinä vaiheessa, kun hänen kuvituksensa siirtyivät teatteriin hahmoiksi ja paikoiksi.
“Kun työskentelin poikkitaiteellisella työhuoneella Anteeksi-kollektiivissa, meillä oli konseptuaalisia muotinäytöksiä, joihin saatoin esimerkiksi leipoa pullasta päähineitä. Nuorempana olin myös maalannut kehoja puvuiksi ja suunnitellut joitakin messuosastoja. Se tausta antoi rohkeutta kuvittamani maailman kolmiulotteiseen tulkintaan.”
Taiteilijana Kallasmaa on heittäytynyt uteliaasti uusiin rooleihin myös teatterin ulkopuolella. Vuonna 2013 Tampereelle valmistunutta Kirsi Kunnaksen runoihin perustuvaa Tiitiäisen satupuistoa Kallasmaa oli toteuttamassa kutsukilpailun voittaneen maisema-arkkitehtitoimiston kanssa. Leikkipuistoprojektissa hän pääsi näkemään, kuinka kuvataide ja kaupunkisuunnittelu voivat kohdata.
“Se oli sen verran iso hanke, että siinä joutui opettelemaan hirveästi asioita, rakentamaan pienoismalleja, ottamaan selvää alihankintaketjuista ja turvanormeista.”
Tästä kokemuksesta on ollut kuitenkin hyötyä myöhemmissä julkisen taiteen projekteissa, kuten viime vuonna kaarinalaisen koulun pihalle prosenttiperiaatteella toteutetuissa taideteoksissa, jotka syntyivät lapsia osallistavissa työpajoissa.
Kuvataiteen tekemisen toiselle puolelle eli päätöksenteon pariin Kallasmaata puolestaan pyydetiin mukaan vuonna 2018. Siitä alkoi nelivuotinen toimikausi puheenjohtajana Taiken visuaalisten taiteiden toimikunnassa, jonka alla kuvitus oli tuolloin.
“Tämä kokemus sai ymmärtämään, miten perinpohjaista apurahahakemusten kollektiivinen vertaisarviointi on. Arviointityö paljasti, miten paljon hyviä hakemuksia jää ilman apurahaa rahoituksen riittämättömyyden takia. Se jätti halun vaikuttaa. Liian usein korkeakoulutetut taiteilijat uupuvat taiteilijuuteen liittyvään toimeentulon vaikeuteen tai jopa joutuvat sen vuoksi vaihtamaan ammattia.”
Kaikkien alojen osaaja Kallasmaan ei ole kuitenkaan tarvinnut olla tai sellaiseksi muuttua, sillä mukana on ollut aina eri alojen ammattilaisia.
“Näissä projekteissa minut on hyväksytty aina sillä taustalla mukaan, mikä minulla on, eli taiteilijana. Samoin on hyväksytty se, ettei tarvitse olla vaikkapa teknistä osaamista, vaan voin tuoda mukaan omaa taiteellista osaamistani.”
Usein taiteen tekeminen on joukko limittäisiä ja lomittaisia prosesseja. Varsinkin poikkitaiteelisissa projekteissa se korostuu. Kallasmaan kohdalla kuvitus ei ole välttämättä se, joka syntyy ensimmäisenä ja josta kaikki muu lähtee liikkeelle. Joskus kuvituksen paikka on kaiken keskellä tai se voi olla lopputulema, jota ovat edeltäneet muut taiteentekemisen muodot.
Esimerkiksi Kallasmaan ja Ruohosen luoma Merimonsterit lähti liikkeelle Suomen kansallismuseon tilaamasta näyttelystä. Vasta sitten tuli kirja. Sen jälkeen Merimonsterit on laajentunut myös Tampereen Työväen Teatterin musiikkinäytelmäksi ja Laivaston soittokunnan konserttikiertueeksi, jossa puolestaan Kallasmaan kuvitukset ovat mukana esityksen animoituna kuvataustoina. Myös Otus opus -kirjan kohdalla ensiksi oli olemassa kitaristi Petri Kumelan konserttikonsepti ja vasta sitten syntyivät kirja ja kuvitukset.
“Nämä ovat olleet aika orgaanisia prosesseja, joissa asiat laajenevat ja versovat”, Kallasmaa toteaa.
Myöskään teosten elinkaarta ja eri olomuotoja on mahdotonta ennalta määritellä. Sama tarina saattaa vuosia myöhemmin herätä uudestaan eloon. Näin on tapahtunut Yökyöpeleiden kohdalla, joka viime esityskaudella oli mukana Martti Suosalon Teatteri Sirkus Suosalon kiertueohjelmistossa. Suosalo esiintyi Agenttinero Narun roolissa, kuten alkuperäisessä esityksessä. Myös alkuperäiset puvut pääsivät uudestaan käyttöön.
“Se on ihanaa, että niitä on voitu hyödyntää uudestaan. Puvustukseen uppoaa kuitenkin paljon aikaa ja vaivaa. Aina näin ei kuitenkaan käy, vaan jotain fantastisia juttuja on ehditty myös hävittää.”
Joitakin Kallasmaan pienoismalleja ja luonnoksia on puolestaan mukana vuonna 2025 käynnistyvässä Kollektivet-ryhmänäyttelyssä, joka kiertää seuraavien pari vuoden ajan Suomessa, Ruotsissa ja Virossa. Suomalaisia kuvakirjantekijöitä esittelevässä näyttelyssä ovat Kallasmaan lisäksi mukana kuvittajat Linda Bondestam, Jenni Erkintalo, Lena Frölander-Ulf, Edith Hammar, Maija Hurme, Jenny Lucander, Laura Merz, Sanna Pelliccioni ja Maria Sann.
Koko työuransa ajan Kallasmaa on työskennellyt lastenkuvakirjallisuuden parissa kuvittaen yli 40 teosta. Työstään kuvittajana Kallasmaa palkittiin vuonna 2013 kuvitustaiteen valtionpalkinnolla, joka tuolloin jaettiin ensimmäisen kerran. Pitkän taiteilijauran aikana sekä apurahojen hakeminen että niillä työskentely ovat Kallasmaalle tulleet tutuiksi, sillä monet hänen tunnetuista teoksista ovat toteutuneet apurahojen turvin.
Samalla vuodet kuvittajana ja taiteilijana sekä kurkistus päätöksenteon kulisseihin ovat saaneet Kallasmaan pohtimaan sitä, millaiseen suuntaan lastenkirjakuvitusta alana viedään ja kuinka työn rakenteita voisi saada kestävämmiksi. Apurahojen saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys ja kaikki niitä eivät saa.
Kallasmaa harmittelee sitä, että monet osaavat ammattilaiset joutuvat kärvistelemään toimeentulonsa kanssa, mikä on pois luovuudesta ja työskentelystä. Sen sijaan, että kulttuurista leikataan, yksilötaiteet tarvitsisivat hänen mielestään sekä enemmän rahoitusta että parempia rakenteita.
“Yksittäisten taiteilijoiden työpanos on koko luovan alan perusta. Systeemi, jossa kaikki muut saavat asiallisen korvauksen, mutta alkuperäinen sisällön luoja ei, on yksinkertaisesti väärä.”
Erityisesti kirja-alalle Kallasmaa kaipaa rakenteellisia uudistuksia ja nykyistä laajempaa pohdintaa siitä, miten lastenkirjallisuus ja sen tekijät voivat pärjätä Suomessa. Vaikka Kallasmaan kohdalla lastenkuvakirjat ovat poikineet projekteja muualle taiteen kentälle, pelkän kirjallisuudenkin parissa pitäisi pystyä toimimaan taiteilijana. Lastenkirjojen kuvittaminen on ollut kuitenkin pitkään kuvittamisen aloista se kaikkein heikoimmin kannattava.
“Elinkeinona tämä on tosi hankala, vaikka olisikin täystyöllistetty. Jotenkin kirja-alan rakenteita pitäisi saada paremmiksi. Se vaatisi tekijöiden, kustantajien ja valtion toimijoiden yhteistä pohdintaa siitä, mikä olisi toimiva rakenne.”
Voisiko kirjallisuutta tukea niin, että tuki valuisi myös tekijöille alkutuotantoon? Löytyisikö ratkaisuja päiväkotien, kirjastojen ja koulujen ostomäärärahojen kasvattamisesta tai nykyistä suuremmista painosmääristä, Kallasmaa pohtii. Niiden sijaan kirjojen arvonlisäveron nosto kymmenestä 14 prosenttiin ei ainakaan auta alaa.
“Sitäkin, kuinka työllistävä kulttuurisektori on, voisi toki tuumata. Jos halutaan tukea innovaatioita, olisiko kulttuuriin investoiminen yksi nousun väline?”
Myös lastenkuvakirjallisuuden kokoaan suurempi rooli yhteiskunnan kannalta tulisi Kallasmaan mielestä huomioida.
“Lastenkuvakirjallisuus on perustavaa laatua oleva ensikontakti kulttuuriin ja taiteeseen. Sillä voi käsitellä hyvin syvällisiäkin aiheita, ja se on voimakas yhteiskunnan peili. Se on myös suhteessa suomen kieleen, ajatteluun ja maailman hahmottamiseen.”
“Parhaita lastenkuvakirjoja ei ole tehty vain lapsille, vaan lapsen ja aikuisen vuorovaikutteisessa tilanteessa luettavaksi. Lukijasta riippuen ne voivat avautua eri tavalla ja olla hauskoja ja jännittäviä, mutta myös filosofisia ja vakavia.”
Kallasmaa pitää nykytilanteessa positiivisena kuitenkin sitä, että Suomessa tehdään yhä laadukkaita lastenkuvakirjoja ja löytyy niihin keskittyviä kustantajia. Hänen haaveenaan on, että Suomessa olisi jokin päivä kuvakirja- ja kuvitusalan koulutusta ja enemmän tutkimusta, kuten Englannissa, tai lastenkirjallisuuden arvostus näkyisi enemmän yhteiskunnassa, kuten Ruotsissa, jossa perinne on vahva. Se tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että lastenkuvakirjoista kirjoitettaisiin enemmän valtamediassa.
Entä mitä työskentely lastenkulttuurin parissa on opettanut sen tekijälle? Kallasmaan mieleen on jäänyt kuvittaja Kitty Crowtherin vastaus, kun häneltä kysyttiin Helsingin Kirjamessuilla siitä, miten hän on saanut säilytettyä sisäisen lapsensa elossa. Kallasmaan mukaan Crowther vastasi, että kysymykseen pitäisi vastata vastakysymyksellä ja kysyä, mitä sellainen aikuinen on tehnyt, jonka sisäinen lapsi EI ole elossa.
Samaa mieltä on myös Kallasmaa.
“Leikki ja luovuus – olipa kyse kuvituksesta, runoudesta tai teatterista – perustuvat samaan assosioivaan logiikkaan. Ne ovat yhtä. Ne opettavat tulkinnanvaraisuuteen ja ajatusleikkeihin. Ajatuksen voima on hirveän suuri, ja ajatuksen vapaus on suunnatonta vapautta.”
Julkaistu Kuvittaja-lehdessä 4/24.
