E-kirjat ja äänikirjat uudistavat koko kirja-alaa parhaillaan, ja samalla kasvaa huoli painetun kirjan tulevaisuudesta. Kuvitetut kirjat ovat toistaiseksi saaneet jäädä aika lailla rauhaan alan myllerryksissä, mutta pitääkö niissäkin ottaa digitaalisuus yhä enemmän huomioon, ja miten se tapahtuu? Mitä se tarkoittaa kuvittajien työn kannalta?

Suomalaisissa kustantamoissa kuvakirjojen digiformaatit eivät ole toistaiseksi lyöneet erityisen voimallisesti läpi.

”Kuvakirjat tehdään pitkälti painettu kirja edellä. E-kirjat julkaistaan formaatissa, jossa taitto menee yksi yhteen painetun kirjan kanssa. Kuvitus tai taitto ei siis muutu digikirjassa mitenkään, jollei niin välttämättä haluta”, kertoo WSOY:n digitaalinen tuottaja Iisa Tammisto.

Otavan liiketoimintapäällikkö Noora Al-Anin mukaan kaikkia kuvakirjoja ei edes kannata siirtää e-kirjoiksi.

”Suurin osa kuvakirjoista siirtyy e-kirjoiksi sellaisenaan, mutta kaikkia kuvakirjoja e-kirjaformaatti ei palvele. Silloin e-kirjaa ei kannata tehdä välttämättä ollenkaan. On aina ajateltava kirjakohtaisesti sitä, mikä palvelee sekä teosta että sen lukijaa.”

Monenlaista on jo kuitenkin kokeiltu, myös Suomessa. Yksinkertaisimmillaan digitaaliseen versioon voi esimerkiksi lisätä animaatiota tai interaktiivisuutta. Jonkin verran on nähty lisätyn todellisuuden eli AR-sovelluksen kanssa toimivia kirjoja, ja ne tulevat ehkä olemaan seuraava trendi

Kuvittaja Anne Vasko ja kirjailija Kaisa Happonen olivat edellä aikaansa, kun he teettivät Mur-kirjasarjastaan oman AR-sovelluksen jo vuonna 2017. Se palkittiin Bolognan lastenkirjamessuilla. Vasko toteaa nyt, että sovelluksiin liittyy sekä hyvää että huonoa.

”Ehkä päällimmäisenä on niiden erilainen elinikä. Kirja voi elää pitkään, kun taas digitaalinen versio on pikemminkin päiväperho. Se vaatii päivittämistä ja päivystämistä. Kirjasarjan oikeuksia saatetaan myydä ulkomaille kymmenenkin vuoden jälkeen, mutta sovelluksen tehnyttä firmaa ei ole enää silloin välttämättä edes olemassa”, Vasko sanoo.

Kaisa Happonen jatkaa.

”Sovellukset elävät luonnollisesti vain oman aikansa, sillä laitekantakin uusiutuu koko ajan. Kirja taas on ikuinen”, Happonen toteaa.

Vasko on tänä vuonna vieraillut Kuvittajat ry:n tuella Etelä-Koreassa Namin saarella, jossa järjestetään kansainvälinen kuvituskilpailu ja siihen liittyvä laaja näyttely. Hänellä on siis tuoretta näkemystä kansainvälisistä virtauksista, mutta kirjoihin liittyviä digisovelluksia hän ei Koreassa havainnut. Kilpailussa palkitut työt olivat kaikki perinteisiä kuvakirjoja.

”Oli ihania kuvakirjanäyttelyitä, kirjakahviloita, työpajoja ja lukevia ihmisiä. Mutta silmäni saattoi olla rajoittunut, koska aivan varmasti nurkan takana on jonkinlainen, jos ei nyt vallankumous, niin ainakin laajentuva tarjonta”, Vasko uskoo.

Suomessa pisimmälle sovellusten kehittämisessä on päässyt Gigglebug-yhtiö, joka nimensä mukaisesti sai alkusysäyksensä Kikattavasta kakkiaisesta. Luova johtaja Joonas Utti kertoo, miten hänen ja Anttu Harlinin ideasta kehkeytyi ensin peliversio, sen jälkeen animaatiosarja Pikku kakkoseen ja lopulta Otavan julkaisema kirjasarja.

”Alkuperäinen idea oli kysymys, voiko naurun saada tarttumaan. Kikattava kakkiainen syntyi 2013, jolloin tabletit olivat juuri tulleet markkinoille. Teimme tabletille pelisovelluksen, jossa kutiteltiin metsän eläimiä. Myöhemmin teimme myös esimerkiksi painetun ääninappikirjan. Sittemmin olemme tehneet useampia sovelluksia, joissa nauru on aina jollakin tavalla mukana.”

Nykyään Gigglebug-yhtiö tekee yhteistyötä kansainvälisten megayhtiöiden kuten Sony Musicin ja Disneyn kanssa.

Joonas Utin mukaan yhtiössä on mietitty paljon rajanvetoja painetun kirjan ja digiformaattien välillä.

”Jos kirjaan lisätään ääntä ja liikettä, missä vaiheessa siitä tulee peli? Kun raja hämärtyy, pitää olla tarkkana, mikä se tuote on esimerkiksi kustantamon näkökulmasta.”

Kuvittajien kannalta työ ei Utin mielestä juuri muutu. He voivat esimerkiksi lisätä joitain liikkuvia osioita. Utti korostaa samalla, että formaatilla ei ole yhtä paljon merkitystä kuin niillä tarinoilla ja maailmoilla, joita luodaan. Mikä tahansa kuvakirja ei kuitenkaan hänen mielestään sovellu laajennettavaksi eri formaatteihin.

”Hahmovetoisuus on aina hyvä lähtökohta”, Utti sanoo.

Kuvitustyylilläkään ei ole merkitystä, koska Utin mukaan sitä muokataan joka tapauksessa.

”Jos on hyvä, rakastettava hahmo, sen voi tehdä millä tahansa tekniikalla tai tyylillä”, hän sanoo. Tämä on toki ymmärretty jo ennen nykyteknologioitakin.

Digitaalisuus luo mahdollisuuksia kuvakirjojen monipuolisempaan hyödyntämiseen varhaiskasvatuksessa ja kouluissa. Tähän pyrkii sähköinen Lukulumo-kuvakirjapalvelu, jossa on tätä nykyä noin 1 500 nimikettä, ja niistä valtaosa on kotimaisia lastenkirjoja.

Maajohtaja Miika Sjöman selittää, että kirjojen määrä on niin suuri, ettei millään päiväkodilla tai koululla olisi varaa pitää yllä niin laajaa valikoimaa. Lisäarvoa tuo varsinkin ääniraita, sillä kirjat on käännetty 65 kielelle, tueksi kaksikielisille lapsille.

Palveluun liittyy pedagoginen opastus. Kuvakirjat digitoidaan samassa muodossa kuin painetut kirjat, ja ne skaalautuvat myös suurille näytöille.

”Kuvitus on aina keskeisessä roolissa. Hyvän kuvituksen ympärille voi rakentaa paljon, esimerkiksi laskemista tai sanojen opettelua”, Sjöman sanoo.

Lukulumon asiakkaita ovat kunnat, ja ainakin Espoossa se on myös kirjaston käytössä, mutta vain kirjaston omissa tiloissa. Koronakevään 2020 aikana Lukulumo jakoi perheille ilmaisia tunnuksia, ja monet jäivät kaipaamaan sen tarjontaa. Vuoden 2022 lopussa palvelu avattiin ostettavaksi kuukausiveloituksella myös yksityishenkilöille.

Nykykehitys on saanut tutkijat pohtimaan painettujen kuvakirjojen olemusta ja materiaalisuutta. Heta Marttinen on tutkinut asiaa oikeastaan toisin päin: miten digitaalisuus ja uudet mediat ovat vaikuttaneet perinteiseen kirjaan ja häivyttäneet raja-aitoja? Marttinen on kirjoittanut muun muassa Veera Salmen kirjoittamista Puluboi-kirjoista, joissa Emmi Jormalaisen kuvituksilla on tärkeä rooli.

Tutkimusaiheeseensa liittyen Marttinen kertoo pohtineensa, mitä lukija menettää, kun sähköistä kirjaa ei voikaan selailla ja kosketella.

”Ovatko kaikki erilaiset interaktiiviset keinot ja pelillisyys ikään kuin yrityksiä koettaa kompensoida itse materiaalisen kirjaesineen puutetta – vai onko näitä tarpeen edes verrata keskenään? Ainakin itse näen tässä jonkinlaisen yhteyden: oli kyse sitten kirjan hypistelystä tai jossain kirjasovelluksessa navigoinnista, se on kuitenkin yhtä lailla vuorovaikutusta kirjan ja lukijan tai katsojan välillä.”

Tutkija Hanna Järvenpää tarkasteli digitalisaation vaikutusta lasten- ja nuortenkirjojen lukemisen tapoihin artikkelissa, joka ilmestyi 2020. Hän arveli siinä, että kirjasovelluksiin ja lisätyn todellisuuden kirjoihin liittyy sekä lupauksia että ongelmia. Vaarana on, että ne vain hukkuvat sovelluskauppojen ilmaispelien massaan, ellei niitä jatkuvasti päivitetä. Tästä syystä kustantamotkin suhtautuvat niihin vielä varauksella, ja Järvenpään mukaan kuvakirjakokeilut kiinnostavat toistaiseksi vain yksittäisiä sovelluskehittäjiä ja nuoria, kasvuhakuisia yrityksiä.

Järvenpää korostaa artikkelissaan kirjaesineen yhteyttä leikillisyyteen ja muistuttaa tämän yhteyden historiallisuudesta.

”Digitaalinen ja interaktiivinen lastenkirjallisuus tekeekin kirjaesineen, leikin ja pelin kanssakäymisestä monin tavoin näkyvämpää”, hän kirjoittaa.

Otavan Noora Al-Ani näkee kehitystä ilmassa.

”Kyllä meillä on Otavalla edelleen kiinnostusta kokeiluihin. Usein meidän ja tekijöiden villien ideoiden esteiksi muodostuvat vielä jakelualustat, mutta nekin kehittyvät koko ajan. Toinen haaste ovat verrattain korkeat tuotantokustannukset.”

Kirjailija Kaisa Happoselle kirja on kuitenkin aina pysynyt ykkösformaattina ja työn lähtökohtana.

”Fyysisen kirjaesineen mahdollisuudet kiinnostavat ylivoimaisesti eniten. Tärkeä ero on jo siinä, että kuvakirjan ääressä on yleensä kaksi tyyppiä, lapsi ja aikuinen, mutta digilaitteella on usein vain lapsi”, Happonen toteaa.

”Kuvakirja on parhaimmillaan lapsen ensimmäinen taidekokemus, ja parasta on juuri se, että kokemus on jaettu”.

Lähteet

  • Heta Marttinen: Tämä paperi ei soi eikä laula. Multimodaalisuus, mediapresentaatiot ja medioidenvälisyys Veera Salmen Puluboi ja Poni -sarjassa. Teoksessa Intermediaalinen kirjallisuus, toim. Laura Piippo ja Juha-Pekka Kilpiö. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 132.
  • Heta Marttinen: Réka Kiralyn ja Marika Maijalan kurkistuskirja Lunta sataa, Lupo multimodiaalisena mediumina ja kirjaesineenä. Teoksessa Paperinen avaruus. Näkökulmia kirjaesineen ja kirjallisuuden materiaalisuuksiin, toim. Kaisa Ahvenjärvi, Juri Joensuu, Anna Helle, Sanna Karkulehto.
  • Hanna Järvenpää: Äänikirjoja, lisättyä todellisuutta ja chatfiktiota – Digitalisaatio muuttaa lasten- ja  nuortenkirjallisuutta ja lukemisen tapoja. Teoksessa Lukijan luo. Lisää näkyvyyttä lasten- ja nuortenkirjoille, toim. Kaisa Laaksonen ja Lotta Luukila. Lastenkirjainstituutin julkaisuja nro 34.

Lue myös

11.3.2024
/

Ilmiöt

Säilyykö lehtikuvitus?

5.3.2024
/

Ilmiöt

Pakkaustarinoita

5.12.2023
/

Ilmiöt

Kuvitus tilassa