Ystävänä poni

Tyttöjen ja ponien tahaton komiikka ikuistui 1950-luvulla britannialaisen sarjakuvataiteilija Norman Thelwellin luomiin Penelopeen ja Kipper-poniin. Syntyivät rakastetut, maailmankuulut Thelwellin ponikirjat. Ruotsalainen hevossarjakuvan grand old lady Lena Furberg lanseerasi omat sankarinsa, Emman ja Pollen (ruots. Mulle), vuonna 1975.

Sarjakuvien tytöt ovat pieniä ja länkisäärisiä, ja heidän ilmeikkäät päänsä muodostavat yli puolet vartalosta. Ponit ovat lihavia, isopäisiä ja töppöjalkaisia. Kaikissa piisaa omaehtoisuutta, ja tarinat perustuvatkin tytön ja ponin eriävien tahtotilojen yhteensovittamisen vaikeudelle.

Ninka Reitun kirjoittama ja kuvittama trilogia edustaa siis jo kolmannen sukupolven tyttö ja poni -kuvakerrontaa. Pulla Vehnänen -nimisen ponin ja Tylli-tytön ulkoiset kriteerit ovat tismalleen samat kuin edeltäjillä, ja sisällössäkin on yhtäläisyyttä; miten erilajiset ja vahvatahtoiset olennot voivat olla ystäviä?

Vauhtia kirjoissa on siinä määrin, että ratsastajan peppu hipaisee harvoin ponin selkää. Mutta oli sitten kyseessä sairastunutta poniaan sureva Tylli tai ratsailta suistunut, märkä ja vilusta hytisevä Penelope/Emma, lopputulos on aina sama: ei ole mitään, mitä pieni tyttö ei tekisi poninsa tähden.

Vai onko sittenkin? Onko ponin oltava aina ratsu?

Ponien sisäinen maailma jää perinteisissä ponisarjakuvissa ohueksi, mutta Pulla-kirjojen ensimmäisessä osassa Ystäväni Pulla Vehnänen (2021) pohditaan, mitä poni haluaa. Kun Tylli yrittää pakottaa Pullaa, orastava ystävyys katkeaa. Ratsastus, joka edeltävien sukupolvien ponisarjakuvissa oli itsestään selvää, kyseenalaistetaan.

Toisaalta sarjan kahdessa seuraavassa osassa ponikeskeisyys karisee ja Tyllin ja Pullan ystävyys muuttuu allegoriaksi ihmisten välisistä kaverisuhteista. Oppitunnit lempeyden merkityksestä ovat silti arvokkaita.

Mitä sitten tulisi ajatella karikatyyrimaisista poneista ja tytöistä? Viime vuosina on kritisoitu ankarasti eläinten sairaalloisuuteen yltävää visuaalista söpöyttämistä. Taidekasvatuksen opettaja Jussi Mäkelä on kuitenkin ehdottanut äärimmäisen söpöyden heijastavan sitä suloisuuden määrää, joka kohteessa nähdään. Taidan tällä kertaa ostaa selityksen. Sitä voisi soveltaa myös ponityttöihin, joiden tarmoa ja rohkeutta moni aikuinenkin kadehtii. Reittu on kuvittanut vahvoja pikkutyttöjä myös Hannele Lampelan kirjoittamassa Prinsessa Pikkiriikki -sarjassa.

Julkaistu Kuvittaja-lehdessä 2/24.