Richard Scarryn klassikkokirjat perustuvat siihen, että lapsi etsii ja joskus löytääkin runsaasta kokonaisuudesta yksityiskohtia ja iloitsee niistä. Samuuksien ja erojen esteettisen tasapainoinen suhde ja siitä kehkeytyvä yllätyksellinen toiminnallisuus rakentavat teoksen, kuten Sami Toivosen ja Aino Havukaisen Tatuissa ja Patuissakin.  

1970-luvulla mietittiin, missä Mato Matala menee. Toivon, että Mikko Saaraisen (s. 1983) Barbaari-Ari hirmuliskojen maassa (Otava, 2026) herättäisi samanlaisia tuntoja. Yritys on nimittäin erittäin hyvä. 

Aiemmissa, viime vuonna ilmestyneissä kahdessa teoksessa Barbaari-Ari on ollut rosvojahdissa ja kummituslinnassa. Nyt Saarainen on siirtänyt nykyajan elementtejä muinaisiin tai jopa ikiaikaisiin olosuhteisiin samassa mielikuvituksekkaassa hengessä. Seikkailun aluksi Barbaari-Ari samoilee kaukaisilla vuorilla, mutta löytää sieltä sisäänkäynnin salaiseen laaksoon. 

Rakenteeltaan teos muistuttaa toki ennen kaikkea 1980- ja 1990-luvun tasohyppelypelejä, joissa juostaan ja vältellään esteitä.

Teoksesta tulee mieleen klassinen antiikin myytti Minotauruksen labyrintistä. Tarinan sankarin Theseuksen piti surmata peto mutta myös löytää takaisin. Siinä apuna oli Ariadne, joka antoi lankakerän ja siitä purkautunutta reittiä seuraamalla Theseus pääsi takaisin. 

Samalla lailla pikku lukija muodostaa aivolankakeriä hahmotellessaan Barbaari-Arin kulkusuuntia. Pitää oppia ennakoimaan pidemmälle kuin kahden askelman päähän. Se vaatii koko tilan hahmottamista. 

Rakenteeltaan teos muistuttaa toki ennen kaikkea 1980- ja 1990-luvun tasohyppelypelejä, joissa juostaan ja vältellään esteitä. Saaraisen kirkkaasti väritetyt, selkeät kuvat vahvistavat ajatusta video- ja tietokonepelisukupolven kasvatin lahjasta nuoremmille. 

Tietokonepeleille ominaista on myös keskittyminen hahmosuunnitteluun. Myös Saarainen on hahmotellut viitseliäästi joka ölliäiselle vähän erilaisen ulkomuodon, jopa siinä määrin, että niillä on erilaiset luonteet. Sissi Lisko, Tora Rotta, Hermes Kärmes ja Limu-Samu ovat kaikki nimiensä näköisiä ja oloisia. Se näkyy niin ilmeissä kuin ruumiinkielessä. Hirmuliskojen maa tuntuu muutenkin tutulta, mutta on silti omaperäinen luomus.